Kirjoitettu

Hiljaa yössä

Tässä ei ole sitä oikeaa. Jatkan etsimistä.

Kahvia, kauraleipää ja kurnupulun huhuilua. Koti, kotoisasti sekaisin. Tapaan olla myöhään valvova iltaeläin, vaikka aamut ovat oikeasti laadukkainta aikaa. Yö uudistaa nukkuvan ihmisen siinä missä ruohikot, puut ja pensaatkin.

Lisää kahvia. Tämä on Wilson-kahvia, paahtotaso 3, oikein hyvää.

Onko niin, että vanhaksi tultuaan ihminen ei enää jaksa riekkua yötä myöten? Onko sen pakko olla niin? Muistan, kun opiskeluaikoina kulutan kesäyöt ja -aamut pikkukylällä tepastellessa ja lintuja herätellessä. Ehkä vähän laulelenkin, jos taloja ei näy. En tiedä miten ihmisten kanssa ollaan, enkä tiedä nytkään: edustan eläinkuntaa.

Avaan kirjan. Roberto Bolañon Kesyttömät etsivät on meksikolainen järkäle, joka rauhoittaa keveällä, luistavalla ja levottomalla kerronnallaan ja innostaa lukemattomilla viittauksillaan mielenkiintoisiin kirjoihin, paikkoihin ja henkilöihin. Tapaan lukea ilman kummempaa analysointia, mutta muutamia kieroiluja tästä löytää silti. Kertojia on monia, ja päähenkilöt, kaksi haahuilevaa nuorta runoilijaa, näyttäytyvät heidän silmiensä kautta. Opin paljon kummallisia asioita latinalaisesta Amerikasta. Innostun aavikosta entistä enemmän, se kiehtoo minua, ja haluaisin oman kaktuksen muistuttajaksi tästä kirjasta ja Hunter S. Thompsonin mielenmaisemasta.

Huolettaa, kun meillä ei julkaista riittävästi tai riittävän näyttävästi Kaukoidän ja Väli- ja Etelä-Amerikan kirjallisuutta ja taidetta. Kirjastojen kuvataidehyllyistäkin tulee se käsitys, että taidetta on vain Euroopassa, ja muualla on luolamaalauksia ja tatuointeja. Se on suru se. Olisi mielekästä tutustua kaukaisiin paikkoihin muutoin kuin karttakirjan avulla. Suurimpia ihastuksiani kautta aikojen on Minna Eväsojan Melkein geisha. Onneksi näitä tähtiä toisinaan käännetään ja julkaistaan, Han Kangin myötä ehkä Etelä-Koreakin meille vielä auennee?

Sovin aamukahvipuhelun vanhan ystävän kanssa. Puhelutkin on sovittava, kun säikyn soitto- ja hälytysääniä. Onneksi ystävä ymmärtää!

Kirjoitettu

Muistikirjan korvike

Kirjoitan nykyisin enemmän muistikirjaan, koska se tuntuu enemmän kirjoittamiselta. Kumma juttu…

Työ on jo raskasta arkea ja asunto sekaisin – kaikki hyvin. Elelen vain. Olen vähävirtahepo, köllötän mieluummin viileässä mudassa kuin toteutan trendi-ideologiaa edes omaksi hyödykseni. Viileä muta on mukavaa, mutta uusista asioista innostuminen on mukavampaa. Etsin jatkuvasti uutta pureksittavaa.

Luen Hunter S. Thompsonin kyseenalaista elämänkertaa. Suuri sankarini on suuri sankarini siitä huolimatta. On eri asia haukkoa ja ahmia elämää (ja päihteitä) seurauksista huolimatta, kuin ehdoin tahdoin aiheuttaa haittaa toisille. En ajattele tätä syvemmin tai rationaalisemmin, sillä ensisijaisesti haluan pitää sankarini. Inspiroiva, karismaattinen, armoton olento! Omaehtoinen, raivoisa ja raaka.

E. Jean Carrollin kirjoittama/kokoama kirja Hunter, jostain syystä RTF-muodossa.

Kirjoitettu

Hajamielinen professori

Stereotypia ihmisestä, joka ajatuksissaan mokailee käytännöllisissä arkiasioissa, on minusta lämmittävä. Aikojen saatossa olen ilmeisesti osoittanut sellaisia piirteitä, sillä toisinaan ihmiset kokevat tarpeelliseksi kohennella vaatteitani tai motkottaa ystävällisesti suurpiirteisyydestäni. Äiti kutsui hajamieliseksi professoriksi.

Sinällään ehkä huolestuttavaakin, mutta olen aivan totaalisen ihastunut pääni sisällä askarteluun. En ole vuosiin saanut työkseni käyttää päätäni, ja nyt kaikki oppi ja mielenkiintoiset ajatukset haluavat nielaista minut, ja rynnin riemulla pohdinnan syövereihin! Aivan niin kuin kolumnisti Lehtola tapaa irvailla, ”joku on taas katsonut itseensä ja löytänyt pökäleen, jota tökkii innokkaasti kepillä” tai jotakin vastaavaa. Nyökkäys mr. Lehtolalle, sillä eivät kaikki ajatukset ole hyviä ja laadukkaita, saati sitten kertomisen arvoisia. Kaikki me täällä silti harjoittelemme.

Pään sisällä elämisellä on sivuvaikutuksia. Käytännöllisten asioiden äärellä toheloinnin ohella myös sosiaalinen kömpelyys kulkee tiiviisti sen seurassa. Arvelen olleeni melko supliikki tapaus joskus, vaan nyt seuraan keskustelua satunnaisesti ja osallistun yhä harvemmin. Reagoin ajatuksin, en sanoin. Se taas on vilpittömän hyvä asia, sillä koulutettujen ja ajan hengessä elävien ihmisten kanssa työskennellessä hämmennän jo muutenkin vanhahtavilla sanavalinnoilla.

Kumma, sekalainen havainto: kaupallisella alalla ihmiset saattavat herkemmin osoittaa sivistymättömyyttään sukupuoliasioista. Päälle puhuminen, ”te naiset” ja muut vastaavat pulpahtelevat toisinaan arkisissa hetkissä, siinä missä kirjastoalan väki osaa paremmin olla muistuttelematta sukupuolesta (paitsi muuan vanhempi pomo kerran – häntä hävetti pyytää minua mukaan kantamaan pöytää). Nykyisessä työssäni asiat vaikuttavat silti olevan melkoisen hyvin – vaikka usein tiedostamatta muistutellaankin että ”näytät naiselta eli olet osa vähäarvoisempana pitämäämme sukupuolta jota emme oikeastaan miellä ihmiseksi”, kaikki ovat ystävällisiä ja sukupuolesta huomautteleminen ei ole pahantahtoista.

Kirjoitettu

Työn imu

Uusi työni on meditointia. Syvennyn erilaisiin tuotteisiin tuntikausiksi, järjestelen niiden tiedot ja kirjoitan niistä tehokkaasti. Ulospäin minusta näkyy tiukka ilme, kausittainen klikkailu ja sormien pyrähdykset näppäimistöllä. Sisältä olen levollinen: syvällä työssä.

Hallinnoin mielessäni kokonaisuuksia – vaikkapa 150:n tuotteen listausta, mutta teen muutoksia yksityiskohtiin. Teen kaksi korjausta sinne ja 20 tuonne. Entisestä työstäni ei ole jäljellä kuin järjestelmällisyys, jota toteutankin lähinnä pään sisällä. Silti kirjastoalan opintotausta ajaa minua tähän, sillä kirjastoammattilainen kutsuisi työtäni luetteloinniksi! Käytän usein vakiintuneita kirjastotermejä kuvaamaan nykytyötäni, tahattomasti.

On mahdollista että olen työpaikassani yksi harvoista, jolla ei ole korkeakoulututkintoa. Silti minua on kiitetty oppimisnopeudesta, työskentelynopeudesta ja oma-aloitteisuudesta. Ne ovat juuri sitä mitä haluan kuullakin: pyrin huippuvauhdilla tiimin tuottavaksi osaseksi. Perehdytettävästä perehtyneeksi.

Ja sisältö? Mitä mainiointa! Tutustun täysin uusiin asioihin, joita joudun ajattelemaan perusteellisesti. Opin uutta esimerkiksi betonirakentamisesta, korkean profiilin designista ja toisaalta jopa muovikaivoista. Tutkin materiaaleja ja hahmotan tuotteiden roolia tuntemattomien alojen työnkulussa, jotta voin esitellä tuotteiden ydinominaisuudet ja antaa osuvan kuvauksen.

Olen ajattelueläin!

Kirjoitettu

Uusi koti, uusi työ

KonMari soveltuu erinomaisesti muuttoa edeltävään tavarainventaarioon. On vain olemassa suuri todennäköisyys, etten ole ainoa, joka hoiti asian päin helvettiä.

KonMarin jäljiltä tulee vakuuttuneeksi, että on tavaroidensa herra. Ei ole, ellei karsi riittävän kriittisesti – täydellisesti muuttomielessä. Ponnisteluni sälän karkottamiseksi eivät olleet vieläkään riittäviä. Onneksi matka on mukava, ei kai sitä karsintaa muuten tekisi! Edellinen asunto on liki tuplasti suurempi kuin nykyinen, ja tavarat mahtuvat uuteen juuri ja juuri.

En kirjoita tätä tekstiä piiskatakseni itseäni esim. parempiin siivous- tai karsintasuorituksiin, tai edes ollakseni nöyrä kodinlaihdutusoperaation kermakakkurepsahduksen äärellä. Olen aivan hävyttömän onnellinen! Uusi koti on pikkuruinen ja upea, ja jokaisen tyhjän tai täyden pahvilaatikon jäljiltä se kaunistuu. Täällä on hyvä olla hyvässä seurassa.

Uusi työkin vaikuttaa yhden päivän perusteella aivan uskomattomalta. Kaveri virnuili, että tervetuloa oikeaan työelämään. Hämmentävää havaita olevansa odotettu ammattilainen, eikä mikään harmillinen kuluerä.

Vanha ystävä kirjoitti: ”Hähhää, siitäs sait! Ihan oikein sinulle!” Toivottavasti näin!

Kirjoitettu

Hyviä uutisia

Vastoin kaikkea todennäköisyyttä saan uuden työpaikan! Se on juuri se, josta olen aiemmin kirjoittanutkin. Sisällöntuotantoa, virheenkorjausta ja ongelmanratkaisua – kaikkea sitä, mitä mieleni kaipaa.

Vatvominen on myös mennyttä, ja muutto uudelle paikkakunnalle tapahtuu ensi viikolla. Ohessa pieni muistinvarainen töherrys asunnosta. Pian todella nähdään KonMarin kikkojen hyödyt – lupaan raportoida niistä. Sen syvällisemmät sisäiset muutokset löytää työpaikan vaihtamisesta. Siirryn toivottavasti yleisestä säntäilystä ja katastrofinhallinnasta keskittyneeseen ja päämäärätietoiseen työskentelyyn toimistossa. Minulla on kiero tuntemus, että vasta nyt alan kasvaa aikuiseksi.

Kirjoitettu

Jouluisat hämmennykset

Minulla on perinteinen joulu. Sellainen, jossa kokoonnutaan syömään ja oleilemaan ja avaamaan lahjoja. Sellaista ei ole ollutkaan sitten lapsuusaikojen, ja tulee vaatimaan aika tavalla ajattelutyötä, että pääsen yli siitä että siipan lähisuku on hankkinut minullekin joululahjoja. Se on huikeaa, ja toisaalta pelonsekaisen jännittävää, kun nämä ihmiset ovat ajatelleet minua. Elämä on juuri siipan myötä muuttunut niin terveellä tavalla normaaliksi, etten osaa vielä käsitellä sitä.

Sain upeat villasukat, bento-eväsrasian kananmunamuotteineen (kuvassa), suklaata ja järjettömästi maukasta jouluruokaa anoppilassa. Tutustuin uusiin jouluperinteisiin: kinkun paistaminen ruiskuoressa, suolainen kakku, luumukiisseli ns. sekametelisopan sijaan – ja konjakkia kahvissa!

Omat jouluni itsekseen ollessa menivät lähinnä kotosalla suklaata syöden ja lueskellen. Tässä toisenlaisessa joulussa on paljon uutta ja kiehtovaa, ja minun on opeteltava lisää vastuuta jotten nolostele jatkossa lahjojen äärellä.

Kirjoitettu

Kirjoittamisesta

Siippa sanoo, että palaan yksinäisistä kirjoittamistuokioistani aina erityisen hyväntuulisena. Epäilen ilon olevan peräisin ajatusten kehittämisestä ja aikaansaamisen tunteesta. Sähköisessä muodossa esitettyihin ajatuksiin ei voi koskea, mutta silti voin palata niihin. Kirjoitettu pysyy samana, kirjoittaja muuttuu. Sitten voi kirjoittaa uutta.

Masennuksesta piittaamatta haen työpaikkaa paikkakunnalta, jonne aiomme siipan kanssa muuttaa. Tehtävään kuuluu kirjoittamista ja verkkokaupan ylläpitoa, mikä tuntuu hyvältä – siinä keskittymisen ja ajattelun on oltava välttämättömiä, onneksi! Nyt jännitän ovatko vastaukseni asianmukaisia, saati sitten niin laadukkaita kuin toivon. Mikäli työ on yhtään sellaista kuin karsintatehtävät, ikävöin sitä jo. Ikävöin ajattelemista, ongelmanratkaisua ja liikettä aivoissani. Niitä ei nykyinen konservatiivisuudestaan tuttu alani valitettavasti tarjoa.

Ikigai-kirjaa lukiessa mietin, voisiko kirjoittaminen olla minun ikigaini, vaikka en tunne rakenteita tai käynyt kouluja. Vaan voiko sittenkin? Asia selkiytyy, jos saan tuon työn. Nautin suuresti rauhaisasta kirjoittelusta, mutta kaupallisella alalla on ennen muuta tehtävä työtä tuloksellisesti. Olen menettänyt jo kuvataideharrastukseni graafisen viestinnän koulutukselle ja töille. Voiko kirjoittaminen olla kestävämpää? Voiko kirjoittamisesta nauttia, kun sitä tekee rahasta? Sen tulen ehkä näkemään. Ehkä.

Kirjoitettu

Esineiden estetiikka

Minulle on ollut joskus suuri mysteeri, miksi monet ihmiset hankkivat tavaroita, keräilevät suosikkiasioitaan ja järjestelevät niitä. Olen tavannut kuvitella etten tarvitse mitään, vaikka kuitenkin haluan kaikkea. Sittemmin sallin itselleni kirjaostokset, myöhemmin vähän muutakin. Esineiden esteettisyys ei ole ollut tärkeää. Nyt tiedän paremmin: jotta voi luopua turhista, on hankintojen syytä olla harkittuja myös ulkoasultaan.

Saadessani ensimmäisen vakituisen työni hankin itselleni lahjaksi pyörän. Se ei olekaan mikä tahansa pyörä, vaan yksivaihteinen Pelago Brooklyn, ajattoman muotoinen kapine. Jos käyttöesine voi olla kaunis, se pyörä todella on sitä nahkasatuloineen kaikkineen. Ihailen sen vakautta ja sukkeluutta, esineen täydellistä soveltuvuutta juuri minun käyttööni. Sen nimi on Saatana, sillä haluan voida vitsailla kaikille kuinka lujaa sillä pääsee! Luonnollisesti pidän siitä huolta, ja toivon, ettei minun enää koskaan tarvitse ajaa muulla pyörällä. (Ohessa vuosia vanha kuva Saatanasta, nimim. ”Still in lööv.)

Vuosia vanha kuva Saatanasta.

On hassua, kuinka iloinen voi olla yhdestä esineestä vielä vuosien jälkeenkin. Kuinka ihmiset elämässä saattavat vaihtua, mutta jokin esine voi pysyä. Muistan monia kiintoisia paikkoja, joihin sattumalta pyöräilin vain pyöräilyn ilosta. Muistan, että vaikka kaulallani silmukka kiristyi töissä, virnuilin itsekseni auringonpaisteessa ja poljin lujempaa. Opin: esineeni vaikuttavat minuun. Se miten tarttuu pyöränsarviin satoja kertoja, tuhansia kertoja – ja se, kun käyttää aikaansa katselemalla ja ajattelemalla esinettä. Olenko mitä ajattelen ja mitä teen? Mikäli asia on näin, on harkittava niin kovin tarkoin, millaisten esineiden antaa muuttaa itseään!

Voivatko paljon pienemmät ja arkisemmatkin tavarat olla yhtä tärkeitä, tarpeellisia ja ulkoasultaankin mielekkäitä kuin pyörä? Ehkä. Sellaisia tulee (onneksi?) niin tavattoman harvoin vastaan, etten päädy korvaamaan vanhoja käyttökapineitani hiukan paremmilla.

Kirjoitettu

Depis palaa

Kolmatta viikkoa kärsin kokemastani vihasta, kunnes tajuan sen ja muidenkin tunteiden hävinneen. Masennus on palannut. Se ei kainostele eikä kysele, kun roikun pidempään tilanteessa jota en voi korjata. Kidun töissä päivittäin, kun asioiden parantaminen ei käy päinsä ja näkemyksiäni käsitellään pilkallisesti. Kaikki se viha mitä voikaan ihminen kokea! – ja yhtäkkiä se on poissa, mutta olo ei olekaan parempi.

Tulkitsen raivovaiheen riehakkaaksi muutostarpeeksi, viimeiseksi yritykseksi muuttaa tilannetta. Iltaisin lääkitsen väsynyttä kiukkua suklaalla ja tv-sarjalla. Tunteiden katoaminen taas on se kynnys, kun jokin vipu naksahtaa ja haluaisin vain sulkeutua pimeään lepäämään viikoiksi tai vuosiksi, kun voimaa ei enää ole ja kaikki olemassaoloani vastustava rellestää maailmassa.

Ratkaisu on näköpiirissä, ja se on se muutto. Asiat eivät kuitenkaan parane vain toivomalla. Vihan ja työn syömin energioin muuttojärjestelyt eivät ole edenneet. Siippapolo tokenee vaikeahkosta leikkauksestaan. Asiat ovat levällään ja kesken, kaikenkaikkiaan.

Ohjenuorana vapauteen tästä olosta ja tilanteesta käytän sitä samaa viisauden hiventä, jota opin hokemaan mukulana karamellipussin äärellä: yksi kerrallaan.