Kirjoitettu

Uusi koti, uusi työ

KonMari soveltuu erinomaisesti muuttoa edeltävään tavarainventaarioon. On vain olemassa suuri todennäköisyys, etten ole ainoa, joka hoiti asian päin helvettiä.

KonMarin jäljiltä tulee vakuuttuneeksi, että on tavaroidensa herra. Ei ole, ellei karsi riittävän kriittisesti – täydellisesti muuttomielessä. Ponnisteluni sälän karkottamiseksi eivät olleet vieläkään riittäviä. Onneksi matka on mukava, ei kai sitä karsintaa muuten tekisi! Edellinen asunto on liki tuplasti suurempi kuin nykyinen, ja tavarat mahtuvat uuteen juuri ja juuri.

En kirjoita tätä tekstiä piiskatakseni itseäni esim. parempiin siivous- tai karsintasuorituksiin, tai edes ollakseni nöyrä kodinlaihdutusoperaation kermakakkurepsahduksen äärellä. Olen aivan hävyttömän onnellinen! Uusi koti on pikkuruinen ja upea, ja jokaisen tyhjän tai täyden pahvilaatikon jäljiltä se kaunistuu. Täällä on hyvä olla hyvässä seurassa.

Uusi työkin vaikuttaa yhden päivän perusteella aivan uskomattomalta. Kaveri virnuili, että tervetuloa oikeaan työelämään. Hämmentävää havaita olevansa odotettu ammattilainen, eikä mikään harmillinen kuluerä.

Vanha ystävä kirjoitti: ”Hähhää, siitäs sait! Ihan oikein sinulle!” Toivottavasti näin!

Kirjoitettu

Hyviä uutisia

Vastoin kaikkea todennäköisyyttä saan uuden työpaikan! Se on juuri se, josta olen aiemmin kirjoittanutkin. Sisällöntuotantoa, virheenkorjausta ja ongelmanratkaisua – kaikkea sitä, mitä mieleni kaipaa.

Vatvominen on myös mennyttä, ja muutto uudelle paikkakunnalle tapahtuu ensi viikolla. Ohessa pieni muistinvarainen töherrys asunnosta. Pian todella nähdään KonMarin kikkojen hyödyt – lupaan raportoida niistä. Sen syvällisemmät sisäiset muutokset löytää työpaikan vaihtamisesta. Siirryn toivottavasti yleisestä säntäilystä ja katastrofinhallinnasta keskittyneeseen ja päämäärätietoiseen työskentelyyn toimistossa. Minulla on kiero tuntemus, että vasta nyt alan kasvaa aikuiseksi.

Kirjoitettu

Jouluisat hämmennykset

Minulla on perinteinen joulu. Sellainen, jossa kokoonnutaan syömään ja oleilemaan ja avaamaan lahjoja. Sellaista ei ole ollutkaan sitten lapsuusaikojen, ja tulee vaatimaan aika tavalla ajattelutyötä, että pääsen yli siitä että siipan lähisuku on hankkinut minullekin joululahjoja. Se on huikeaa, ja toisaalta pelonsekaisen jännittävää, kun nämä ihmiset ovat ajatelleet minua. Elämä on juuri siipan myötä muuttunut niin terveellä tavalla normaaliksi, etten osaa vielä käsitellä sitä.

Sain upeat villasukat, bento-eväsrasian kananmunamuotteineen (kuvassa), suklaata ja järjettömästi maukasta jouluruokaa anoppilassa. Tutustuin uusiin jouluperinteisiin: kinkun paistaminen ruiskuoressa, suolainen kakku, luumukiisseli ns. sekametelisopan sijaan – ja konjakkia kahvissa!

Omat jouluni itsekseen ollessa menivät lähinnä kotosalla suklaata syöden ja lueskellen. Tässä toisenlaisessa joulussa on paljon uutta ja kiehtovaa, ja minun on opeteltava lisää vastuuta jotten nolostele jatkossa lahjojen äärellä.

Kirjoitettu

Kirjoittamisesta

Siippa sanoo, että palaan yksinäisistä kirjoittamistuokioistani aina erityisen hyväntuulisena. Epäilen ilon olevan peräisin ajatusten kehittämisestä ja aikaansaamisen tunteesta. Sähköisessä muodossa esitettyihin ajatuksiin ei voi koskea, mutta silti voin palata niihin. Kirjoitettu pysyy samana, kirjoittaja muuttuu. Sitten voi kirjoittaa uutta.

Masennuksesta piittaamatta haen työpaikkaa paikkakunnalta, jonne aiomme siipan kanssa muuttaa. Tehtävään kuuluu kirjoittamista ja verkkokaupan ylläpitoa, mikä tuntuu hyvältä – siinä keskittymisen ja ajattelun on oltava välttämättömiä, onneksi! Nyt jännitän ovatko vastaukseni asianmukaisia, saati sitten niin laadukkaita kuin toivon. Mikäli työ on yhtään sellaista kuin karsintatehtävät, ikävöin sitä jo. Ikävöin ajattelemista, ongelmanratkaisua ja liikettä aivoissani. Niitä ei nykyinen konservatiivisuudestaan tuttu alani valitettavasti tarjoa.

Ikigai-kirjaa lukiessa mietin, voisiko kirjoittaminen olla minun ikigaini, vaikka en tunne rakenteita tai käynyt kouluja. Vaan voiko sittenkin? Asia selkiytyy, jos saan tuon työn. Nautin suuresti rauhaisasta kirjoittelusta, mutta kaupallisella alalla on ennen muuta tehtävä työtä tuloksellisesti. Olen menettänyt jo kuvataideharrastukseni graafisen viestinnän koulutukselle ja töille. Voiko kirjoittaminen olla kestävämpää? Voiko kirjoittamisesta nauttia, kun sitä tekee rahasta? Sen tulen ehkä näkemään. Ehkä.

Kirjoitettu

Esineiden estetiikka

Minulle on ollut joskus suuri mysteeri, miksi monet ihmiset hankkivat tavaroita, keräilevät suosikkiasioitaan ja järjestelevät niitä. Olen tavannut kuvitella etten tarvitse mitään, vaikka kuitenkin haluan kaikkea. Sittemmin sallin itselleni kirjaostokset, myöhemmin vähän muutakin. Esineiden esteettisyys ei ole ollut tärkeää. Nyt tiedän paremmin: jotta voi luopua turhista, on hankintojen syytä olla harkittuja myös ulkoasultaan.

Saadessani ensimmäisen vakituisen työni hankin itselleni lahjaksi pyörän. Se ei olekaan mikä tahansa pyörä, vaan yksivaihteinen Pelago Brooklyn, ajattoman muotoinen kapine. Jos käyttöesine voi olla kaunis, se pyörä todella on sitä nahkasatuloineen kaikkineen. Ihailen sen vakautta ja sukkeluutta, esineen täydellistä soveltuvuutta juuri minun käyttööni. Sen nimi on Saatana, sillä haluan voida vitsailla kaikille kuinka lujaa sillä pääsee! Luonnollisesti pidän siitä huolta, ja toivon, ettei minun enää koskaan tarvitse ajaa muulla pyörällä. (Ohessa vuosia vanha kuva Saatanasta, nimim. ”Still in lööv.)

Vuosia vanha kuva Saatanasta.

On hassua, kuinka iloinen voi olla yhdestä esineestä vielä vuosien jälkeenkin. Kuinka ihmiset elämässä saattavat vaihtua, mutta jokin esine voi pysyä. Muistan monia kiintoisia paikkoja, joihin sattumalta pyöräilin vain pyöräilyn ilosta. Muistan, että vaikka kaulallani silmukka kiristyi töissä, virnuilin itsekseni auringonpaisteessa ja poljin lujempaa. Opin: esineeni vaikuttavat minuun. Se miten tarttuu pyöränsarviin satoja kertoja, tuhansia kertoja – ja se, kun käyttää aikaansa katselemalla ja ajattelemalla esinettä. Olenko mitä ajattelen ja mitä teen? Mikäli asia on näin, on harkittava niin kovin tarkoin, millaisten esineiden antaa muuttaa itseään!

Voivatko paljon pienemmät ja arkisemmatkin tavarat olla yhtä tärkeitä, tarpeellisia ja ulkoasultaankin mielekkäitä kuin pyörä? Ehkä. Sellaisia tulee (onneksi?) niin tavattoman harvoin vastaan, etten päädy korvaamaan vanhoja käyttökapineitani hiukan paremmilla.

Kirjoitettu

Depis palaa

Kolmatta viikkoa kärsin kokemastani vihasta, kunnes tajuan sen ja muidenkin tunteiden hävinneen. Masennus on palannut. Se ei kainostele eikä kysele, kun roikun pidempään tilanteessa jota en voi korjata. Kidun töissä päivittäin, kun asioiden parantaminen ei käy päinsä ja näkemyksiäni käsitellään pilkallisesti. Kaikki se viha mitä voikaan ihminen kokea! – ja yhtäkkiä se on poissa, mutta olo ei olekaan parempi.

Tulkitsen raivovaiheen riehakkaaksi muutostarpeeksi, viimeiseksi yritykseksi muuttaa tilannetta. Iltaisin lääkitsen väsynyttä kiukkua suklaalla ja tv-sarjalla. Tunteiden katoaminen taas on se kynnys, kun jokin vipu naksahtaa ja haluaisin vain sulkeutua pimeään lepäämään viikoiksi tai vuosiksi, kun voimaa ei enää ole ja kaikki olemassaoloani vastustava rellestää maailmassa.

Ratkaisu on näköpiirissä, ja se on se muutto. Asiat eivät kuitenkaan parane vain toivomalla. Vihan ja työn syömin energioin muuttojärjestelyt eivät ole edenneet. Siippapolo tokenee vaikeahkosta leikkauksestaan. Asiat ovat levällään ja kesken, kaikenkaikkiaan.

Ohjenuorana vapauteen tästä olosta ja tilanteesta käytän sitä samaa viisauden hiventä, jota opin hokemaan mukulana karamellipussin äärellä: yksi kerrallaan.

Kirjoitettu

Black Fridayn pohdintoja

Sinne meni tuontijuhlapäivä. Katselin hieman netistä läppäriä, mutta minulla on kaikenlaisia koneita jo kaikkiin tarkoituksiin. Mukava havaita, etten edes kaikenkirjavien tarjousten äärellä löydä mitään mitä haluaisin. Kiitos KonMarin, opin ilmeisesti jo näkemään mitä tarvitsen.

Toinen syy, miksi en osaa haluta lisätavaraa, on uutisdieettini. Oikein julmetun tylsällä hetkellä saatan vilkaista Amppareista otsikoita, totean ne yhdentekeviksi ja suljen selaimen. Maailmassa tapahtuu paljon millä tahansa hetkellä, mutta niin tavattoman harva asia koskettaa minua hyvässä tai pahassa. Erilaiset tragediatkin sivuutan, sillä en henkilökohtaisesti kykene auttamaan. Kieltäydyn kokemasta syyllisyyttä siitä, että olen vain yksi ihminen vaihtelevan maantieteellisen etäisyyden päässä tapahtumista. Oman vaikutusalueensa koko on syytä arvioida ja sammuttaa ne tulipalot sen sisällä: on turha murehtia asioita joihin ei voi vaikuttaa. Tästä on olemassa muitakin mielipiteitä, mutta oman hyvinvointini tähden huolehdin omasta tontistani. Lähipiirikään ei hyödy, jos olen maailmantuskissani toimintakyvytön. Kaikki kunnia niille, joilla on resursseja enempään!

Reddit ja Pinterest kiehtovat verkkopalveluista eniten. Valmiiksi omien intressien perusteella suodatettua materiaalia – yleensä kevyttä, toisinaan mielenkiintoistakin. Molemmat melkoisia aikasyöppöjä. Soveltuvat hyvin pitkiin tiskipäivystyksiin, jos vaihtoehtona on henkinen aivokuolema. Kollega hirnahti: ”Pidätkö sinä ansiotyötä aivokuolemana?” Asia todella on näin. Ainakin juuri tätä ansiotyötä.

Kirjoitettu

Ajoittainen repsahtelu & ketjuttuminen

Toinen, tiukkapipoisempi kierros KonMari-tyyppistä karsintaa on kesken. Aiemmin poistettujen tavaroiden hävittäminen on kesken. Onneksi myös elämä on kesken, sillä pöydällä on yhtä sun toista sekoittamassa pakkaa, projekteja – ja siivoa. En näe tätä vakavana oireena siitä, että olisin jotenkin luopumassa tilan ja ajattelutilan tavoittelusta. Toisinaan on vain hyväksyttävä, että romu tulvii näkyville kun mielessä on muuta. Sehän on aivan luonnollista! Vastaavasti sälän karsinta ja siivoaminen sopivalla hetkellä auttaa mielen päällä olevien asioiden käsittelyssä.

Jaa mitäkö on mielen päällä? Siippa pääsikin vasta tänään kotiin. Arkeni meni aivan sekaisin hänen poissaolostaan – olin yhtäkkiä elänytkin yksineläjän arkea, jatkuvasti valmiudessa palaamaan normaaliin. Oikeastaan kävin vain nukkumassa kotosalla, enkä niinkään elänyt siellä. Alan ymmärtää sen, että ihminen on ympäristönsä ja läheistensä summa – että oma persoona on keskiarvo viidestä ihmisestä, joiden kanssa on eniten tekemisissä. Minua se ei haittaa alkuunkaan, sillä läheisimmät ihmiset ovat kaiken arvostukseni veroisia.

Odotan vimmaisesti, että voin KonMarittaa tämänhetkisen työni. Se on useiden tehtävien takana, mitä kutsun ketjuttumiseksi. Tuleva koti on siivottava perusteellisesti, mutta sinne on tunnin ajomatka. Siippa ei todellakaan aja yhtikäs minnekään ennen kuin on toipunut. Vastaavasti nykyinen koti on siivottava ja tavarat muutettava uuteen, mutta poistuva sälä on edessä, joten niistä on hankkiuduttava eroon. Terveyteni takia voin kantaa vain rajallisia taakkoja, joten se on hidasta – eikä aina muista töihin lähtiessä ottaa kierrätyshyllyyn meneviä kirjoja mukaan. Siis ketjuttuneisuutta! Siihen auttaa kalenteri ja suunnitelmallisuus. Pieni kirjakuorma maanantaina, kirjakuorma tiistaina. Ja keskiviikkona. Ja kaikkina päivinä, kunnes ongelma on purettu. Silloin ympyrä sulkeutuu. Muinaisten aikojen japanilainen voisi ajatella veden hiovan ja kuluttavan kiveä. Siltä minustakin tuntuu projektieni äärellä.

Kirjoitettu

Tunteiden tunnistaminen

On eri asia tuntea jotain ja havaita ja tiedostaa kyseinen tunne. Vasta silloin, kun itsensä saa kiinni jostakin tunteesta, voi kysyä: miksi tunnen näin? Mikä tunne tämä edes on? Mikä menneen elämän tapahtuma saa minut asennoitumaan näin, vai onko minulla tästä aiempaa kokemusta laisinkaan? Vahingoitanko itseäni reagoimalla negatiiviseen tunteeseen tässä ja nyt? Jokin tässä muistuttaa menneestä pahasta, veri kuohuu ja vaisto kehottaa taistelemaan tai pakenemaan.

Elämässä ei ole koeaikaa ja harjoittelujaksoa, joten jotkut päätyvät opettelemaan tällaisia asioita vasta elämänsä iltapuolella. Olen huomannut, että itkevän lapsen hiljentämiseksi sanotaan: ”luulet vain, ei se sattunut”. Koulukiusattuja kehotetaan olemaan välittämättä, masentuneita ryhdistäytymään. Kuinka tunteitaan oppii käsittelemään, jos ne kyseenalaistetaan alusta alkaen? Erottaako lapsi esimerkiksi kivun, hämmästymisen ja säikähtämisen toisistaan? En nimittäin tiedä! Toisinaan kestää hetki itsellänikin, että tiedostan mistä säpsähdykseni johtui.

En edes muista törmäsinkö tähän kulttuurimme järjestelmälliseen tunteiden mitätöintiin kirjassa vai arjessa. Eikö olisi kunnioittavampaa todeta tunteen vallassa olevalle että näin on, sellaiselta voi tuntua ja se on ymmärrettävää? Että sille on nimi ja se kuuluu ihmisyyden tunnekirjon piiriin? Että sille voi olla syy, ja on keinoja joilla olo paranee? Jos töksäyttelyä perustellaan ”no ei käyny mielessä että asia olis niin vakava”, on syytä tarkastella itseään ja suhdettaan ihmislajiin. Kyky tunnistaa toiset yhtä moniulotteisiksi ihmisiksi kuin itse on ja kyky myötätuntoon ovat harvinaislaatuisia ominaisuuksia näinä taantumuksen aikoina, kun pelästyneet ihmiset haluavat yhä vahingoittaa toisia pelästyneitä ihmisiä.

Kirjoitettu

Pelko

Oletko tottunut käsittelemään pelkoa toisen ihmisen puolesta? Minä en. Siippa on leikkauksessa, ja operaation rutiininomaisuudesta huolimatta olen kauhuissani.

Siippa pikkuisena.Aioin mennä mukaan, jotta olisin siipan herätessä paikalla, mutta ymmärsin että olisin häiriöksi hoitohenkilökunnalle. En halua olla syynä siihen että olisivat hermostuneita kysymyksistäni hoitoa koskien. Olisin peloissani lähinnä ärtynyt, ja se tarttuisi. Tarkka työskentely tunnetilojen vallassa on itselleni vaikeaa, ja sitä se on takuulla monille muillekin.

Tosiasia on, että sairaalan henkilökunta on asiansa osaavaa ja tehnyt vastaavia toimenpiteitä satoja kertoja. Siippa on perusterve ja ongelma rajallinen. Silti mikään määrä tosiasioita ei poista jännitystä ja pelkoa, ennen kuin siippa on kotona muutaman sulavan tikin ja kipulääkkeiden kanssa. Minulla ei ole ajattelun välineitä joilla osaisin käsitellä tällaista pelkoa. Viimeksi jännitin äidin ensimmäistä lonkkaleikkausta, toisen suhteen olin valmiiksi luottavaisempi.

Kello on 11.00 ja leikkauksen pitäisi olla jo ohi. Mies varmaan pötköttelee ja heräilee tässä ennemmin tai myöhemmin, riippuen siitä ottaako univelkoja takaisin vaiko ei. Viime yönä meni valvomiseksi. Kaikkien lähitulevaisuuden suunnitelmien toteuttaminen on ollut jäissä leikkausta odottaessa. Kunhan siippa palaa kotiin toipumaan, voi alkaa taas ajatella ja ehkä toimiakin.

Päivitys klo 18.30: siippa laittoi viestiä. Heräsi jokunen tunti sitten, on jo tolpillaan ja hiipparoi sairaalan käytävillä. Suurimmat huolet siis mennyttä, huomenna tavataan 😊