Kirjoitettu

Esineiden estetiikka

Minulle on ollut joskus suuri mysteeri, miksi monet ihmiset hankkivat tavaroita, keräilevät suosikkiasioitaan ja järjestelevät niitä. Olen tavannut kuvitella etten tarvitse mitään, vaikka kuitenkin haluan kaikkea. Sittemmin sallin itselleni kirjaostokset, myöhemmin vähän muutakin. Esineiden esteettisyys ei ole ollut tärkeää. Nyt tiedän paremmin: jotta voi luopua turhista, on hankintojen syytä olla harkittuja myös ulkoasultaan.

Saadessani ensimmäisen vakituisen työni hankin itselleni lahjaksi pyörän. Se ei olekaan mikä tahansa pyörä, vaan yksivaihteinen Pelago Brooklyn, ajattoman muotoinen kapine. Jos käyttöesine voi olla kaunis, se pyörä todella on sitä nahkasatuloineen kaikkineen. Ihailen sen vakautta ja sukkeluutta, esineen täydellistä soveltuvuutta juuri minun käyttööni. Sen nimi on Saatana, sillä haluan voida vitsailla kaikille kuinka lujaa sillä pääsee! Luonnollisesti pidän siitä huolta, ja toivon, ettei minun enää koskaan tarvitse ajaa muulla pyörällä. (Ohessa vuosia vanha kuva Saatanasta, nimim. ”Still in lööv.)

Vuosia vanha kuva Saatanasta.

On hassua, kuinka iloinen voi olla yhdestä esineestä vielä vuosien jälkeenkin. Kuinka ihmiset elämässä saattavat vaihtua, mutta jokin esine voi pysyä. Muistan monia kiintoisia paikkoja, joihin sattumalta pyöräilin vain pyöräilyn ilosta. Muistan, että vaikka kaulallani silmukka kiristyi töissä, virnuilin itsekseni auringonpaisteessa ja poljin lujempaa. Opin: esineeni vaikuttavat minuun. Se miten tarttuu pyöränsarviin satoja kertoja, tuhansia kertoja – ja se, kun käyttää aikaansa katselemalla ja ajattelemalla esinettä. Olenko mitä ajattelen ja mitä teen? Mikäli asia on näin, on harkittava niin kovin tarkoin, millaisten esineiden antaa muuttaa itseään!

Voivatko paljon pienemmät ja arkisemmatkin tavarat olla yhtä tärkeitä, tarpeellisia ja ulkoasultaankin mielekkäitä kuin pyörä? Ehkä. Sellaisia tulee (onneksi?) niin tavattoman harvoin vastaan, etten päädy korvaamaan vanhoja käyttökapineitani hiukan paremmilla.

Kirjoitettu

Depis palaa

Kolmatta viikkoa kärsin kokemastani vihasta, kunnes tajuan sen ja muidenkin tunteiden hävinneen. Masennus on palannut. Se ei kainostele eikä kysele, kun roikun pidempään tilanteessa jota en voi korjata. Kidun töissä päivittäin, kun asioiden parantaminen ei käy päinsä ja näkemyksiäni käsitellään pilkallisesti. Kaikki se viha mitä voikaan ihminen kokea! – ja yhtäkkiä se on poissa, mutta olo ei olekaan parempi.

Tulkitsen raivovaiheen riehakkaaksi muutostarpeeksi, viimeiseksi yritykseksi muuttaa tilannetta. Iltaisin lääkitsen väsynyttä kiukkua suklaalla ja tv-sarjalla. Tunteiden katoaminen taas on se kynnys, kun jokin vipu naksahtaa ja haluaisin vain sulkeutua pimeään lepäämään viikoiksi tai vuosiksi, kun voimaa ei enää ole ja kaikki olemassaoloani vastustava rellestää maailmassa.

Ratkaisu on näköpiirissä, ja se on se muutto. Asiat eivät kuitenkaan parane vain toivomalla. Vihan ja työn syömin energioin muuttojärjestelyt eivät ole edenneet. Siippapolo tokenee vaikeahkosta leikkauksestaan. Asiat ovat levällään ja kesken, kaikenkaikkiaan.

Ohjenuorana vapauteen tästä olosta ja tilanteesta käytän sitä samaa viisauden hiventä, jota opin hokemaan mukulana karamellipussin äärellä: yksi kerrallaan.