Kirjoitettu

Joku jonka tunsin ennen

Puolitoista vuotta sitten paras ystäväni lopettaa yhteydenpidon. Ongelmansa ovat liian vaikeita, jotta olisi virtaa jutustella tekstitse tahi naamakkain. Ookoo – olen tällaisissa asioissa hyvin ymmärtäväinen, ja lupaan toki olla läsnä jos hän haluaa jatkaa siitä mihin jäätiin. Tästä on nyt puolitoista vuotta.

Näen entisen ystäväni valituksia Facebookissa silloin harvoin kun kirjaudun sisään. Osa hänen avautumisistaan on niin törkeitä, että olen harkinnut tämän raivokkaan uutisoinnin myötä päättää FB-”ystävyyden”. Lämpimästä ja ajattelevasta ihmisestä lienee tullut ongelmiensa myötä päätön räksyttäjä. Uusia ystäviään hän kuvailee ihaniksi, mikä on vilpittömän mukava asia – ellei koe tulleensa siivotuksi pois heidän edestään.

Puoli vuotta sitten muuttoni yhteydessä pyydän hienotunteisesti häneltä selitystä, jotta saan selvyyden ja päätöksen. Ei vastausta.

Pettymys ja inho kasvaa. Tuo kymmenvuotinen ystävyys on minulle tärkeä ja hänelle ei – ymmärrän sen jo varhaisessa vaiheessa ystävyyttä. Kun ajattelen taaksepäin, huomaan kaavan. Toisaalta en jaksa enkä halua ajatella, koska puolentoista vuoden odotuksen jälkeen tunnen jopa halveksuntaa. Aivan turhaan – mitään entistä ei saa takaisin (vaikkakin lapsuudestani tuttuja korallikanukoita saa puutarhaliikkeestä). Tämä henkilö on jo aivan erilainen enkä tunne häntä. Hänessä tuskin on enää sitä mistä välitän.

Minäkin olen jo aivan joku muu.

Kirjoitettu

Hajamielinen professori

Stereotypia ihmisestä, joka ajatuksissaan mokailee käytännöllisissä arkiasioissa, on minusta lämmittävä. Aikojen saatossa olen ilmeisesti osoittanut sellaisia piirteitä, sillä toisinaan ihmiset kokevat tarpeelliseksi kohennella vaatteitani tai motkottaa ystävällisesti suurpiirteisyydestäni. Äiti kutsui hajamieliseksi professoriksi.

Sinällään ehkä huolestuttavaakin, mutta olen aivan totaalisen ihastunut pääni sisällä askarteluun. En ole vuosiin saanut työkseni käyttää päätäni, ja nyt kaikki oppi ja mielenkiintoiset ajatukset haluavat nielaista minut, ja rynnin riemulla pohdinnan syövereihin! Aivan niin kuin kolumnisti Lehtola tapaa irvailla, ”joku on taas katsonut itseensä ja löytänyt pökäleen, jota tökkii innokkaasti kepillä” tai jotakin vastaavaa. Nyökkäys mr. Lehtolalle, sillä eivät kaikki ajatukset ole hyviä ja laadukkaita, saati sitten kertomisen arvoisia. Kaikki me täällä silti harjoittelemme.

Pään sisällä elämisellä on sivuvaikutuksia. Käytännöllisten asioiden äärellä toheloinnin ohella myös sosiaalinen kömpelyys kulkee tiiviisti sen seurassa. Arvelen olleeni melko supliikki tapaus joskus, vaan nyt seuraan keskustelua satunnaisesti ja osallistun yhä harvemmin. Reagoin ajatuksin, en sanoin. Se taas on vilpittömän hyvä asia, sillä koulutettujen ja ajan hengessä elävien ihmisten kanssa työskennellessä hämmennän jo muutenkin vanhahtavilla sanavalinnoilla.

Kumma, sekalainen havainto: kaupallisella alalla ihmiset saattavat herkemmin osoittaa sivistymättömyyttään sukupuoliasioista. Päälle puhuminen, ”te naiset” ja muut vastaavat pulpahtelevat toisinaan arkisissa hetkissä, siinä missä kirjastoalan väki osaa paremmin olla muistuttelematta sukupuolesta (paitsi muuan vanhempi pomo kerran – häntä hävetti pyytää minua mukaan kantamaan pöytää). Nykyisessä työssäni asiat vaikuttavat silti olevan melkoisen hyvin – vaikka usein tiedostamatta muistutellaankin että ”näytät naiselta eli olet osa vähäarvoisempana pitämäämme sukupuolta jota emme oikeastaan miellä ihmiseksi”, kaikki ovat ystävällisiä ja sukupuolesta huomautteleminen ei ole pahantahtoista.

Kirjoitettu

Jouluisat hämmennykset

Minulla on perinteinen joulu. Sellainen, jossa kokoonnutaan syömään ja oleilemaan ja avaamaan lahjoja. Sellaista ei ole ollutkaan sitten lapsuusaikojen, ja tulee vaatimaan aika tavalla ajattelutyötä, että pääsen yli siitä että siipan lähisuku on hankkinut minullekin joululahjoja. Se on huikeaa, ja toisaalta pelonsekaisen jännittävää, kun nämä ihmiset ovat ajatelleet minua. Elämä on juuri siipan myötä muuttunut niin terveellä tavalla normaaliksi, etten osaa vielä käsitellä sitä.

Sain upeat villasukat, bento-eväsrasian kananmunamuotteineen (kuvassa), suklaata ja järjettömästi maukasta jouluruokaa anoppilassa. Tutustuin uusiin jouluperinteisiin: kinkun paistaminen ruiskuoressa, suolainen kakku, luumukiisseli ns. sekametelisopan sijaan – ja konjakkia kahvissa!

Omat jouluni itsekseen ollessa menivät lähinnä kotosalla suklaata syöden ja lueskellen. Tässä toisenlaisessa joulussa on paljon uutta ja kiehtovaa, ja minun on opeteltava lisää vastuuta jotten nolostele jatkossa lahjojen äärellä.

Kirjoitettu

Matkan viehätys

Viime vuonna löysin mobiilipelin nimeltään Ingress. Se on Nianticin tekosia kuten myös Pokemon GO, mutta vuosia vanhempi. Ingressin pelaajat ovat agentteja joko Valaistuneiden tahi Vastarinnan puolella, ja pelissä taistellaan alueiden hallinnasta. Vallatakseen alueen oman puolen haltuun on kaadettava vastapuolen portaaleja, kaapattava ne omiin nimiin ja yhdisteltävä ne toisiinsa. Portaali on Nianticille ilmoitettu kulttuurillisesti tai visuaalisesti mielenkiintoinen paikka, rakennus tai teos, joka näkyy pelissä loimuavana pylväänä. Näitä portaaleja on pelkästään Helsingissä tuhansia, ja ne ovat tulleet tunnetuiksi Pokemon GO-pelin ”pokestoppeina” tai ”gymeinä”.

Tutustuin joukkoon ihastuttavan kaheleita ja älykkäitä pelaajia, joiden mukana on päätynyt kummallisiin pusikoihin ja kyliin, yleensä yöaikaan. Useaankin otteeseen olen hypännyt tuntemattoman ihmisen autoon iltamyöhällä tai varhain aamulla, eikä siitä ole seurannut kuin hassuja kontakteja ja isoja vihreitä kenttiä pelikartalle. Niin, ja tarinoita siitä, kuinka en pääse irti turvavöistä, lukitsen itseni lapsilukolla takapenkille tai repeilen hallitsemattomasti aamuyöllä Salossa. Jos nyt totta puhutaan, niin löytyi tuo siippakin saman sekoilun ääreltä. 😊

Kävimme juuri Järvenpäässä tapaamassa kanssapelaajia kahvin ja suunnitelmien merkeissä. Oman puolen pelaajista tulee vanhojen tuttujen remmi, joita tapaa usein arkisen pelin puitteissa sekä myös anomaliatapahtumissa, joita järjestetään suuremmissa kaupungeissa ympäri Eurooppaa – ja maailmaa.

Kirjoitettu

Äiti kylässä

Mamma piipahti. Kutsun hänet mielelläni käymään, että istuisimme ja juttelisimme. Se ei kuitenkaan käy päinsä, sillä ennen kuin ehdin kissaa sanoa, mammalla on rätti kädessä. Kun se kissa on mainittu, rätti on jo vaihtunut mopiksi.

Eipä siinä, höpötellähän voi siinä siivotessakin. Siistiäkin tulee, mutta se on enemmän mutsini päämäärä kuin minun. Kun hän kolmensadan kilometrin päästä tulee käymään, niin soisi kyllä vieraankin istua ja olla vähän passattavana! Vaan ei, ei meikän mutsi. Mutsi on aseistettu imurilla, eikä epäröi käyttää sitä…

Äiskä on pysähtynyt kaksi kertaa, joita olen ollut todistamassa. Stopeista oli vastuussa lonkkaleikkaukset, joiden myötä ympäriinsä viipottavan äitipoloni nopeat käännökset vaihtuivat köpöttelyksi. Silloin! Silloin hän oli mukavasti paikallaan keskusteluita varten! Ja hyviä ne olivatkin. Kummasti syveni mielikuva äidin mielenmaisemista, ja arvostukseni häntä kohtaan lisääntyi merkittävästi. Pitäisi aina muistaa, että ihmisillä on syynsä tehdä niin kuin tekevät.

Ensi kerralla kun saan äitini kylään, varmistan, että missään ei ole mitään siivottavaa. Mitäs siihen sanot!