Kirjoitettu

Hiljaa yössä

Tässä ei ole sitä oikeaa. Jatkan etsimistä.

Kahvia, kauraleipää ja kurnupulun huhuilua. Koti, kotoisasti sekaisin. Tapaan olla myöhään valvova iltaeläin, vaikka aamut ovat oikeasti laadukkainta aikaa. Yö uudistaa nukkuvan ihmisen siinä missä ruohikot, puut ja pensaatkin.

Lisää kahvia. Tämä on Wilson-kahvia, paahtotaso 3, oikein hyvää.

Onko niin, että vanhaksi tultuaan ihminen ei enää jaksa riekkua yötä myöten? Onko sen pakko olla niin? Muistan, kun opiskeluaikoina kulutan kesäyöt ja -aamut pikkukylällä tepastellessa ja lintuja herätellessä. Ehkä vähän laulelenkin, jos taloja ei näy. En tiedä miten ihmisten kanssa ollaan, enkä tiedä nytkään: edustan eläinkuntaa.

Avaan kirjan. Roberto Bolañon Kesyttömät etsivät on meksikolainen järkäle, joka rauhoittaa keveällä, luistavalla ja levottomalla kerronnallaan ja innostaa lukemattomilla viittauksillaan mielenkiintoisiin kirjoihin, paikkoihin ja henkilöihin. Tapaan lukea ilman kummempaa analysointia, mutta muutamia kieroiluja tästä löytää silti. Kertojia on monia, ja päähenkilöt, kaksi haahuilevaa nuorta runoilijaa, näyttäytyvät heidän silmiensä kautta. Opin paljon kummallisia asioita latinalaisesta Amerikasta. Innostun aavikosta entistä enemmän, se kiehtoo minua, ja haluaisin oman kaktuksen muistuttajaksi tästä kirjasta ja Hunter S. Thompsonin mielenmaisemasta.

Huolettaa, kun meillä ei julkaista riittävästi tai riittävän näyttävästi Kaukoidän ja Väli- ja Etelä-Amerikan kirjallisuutta ja taidetta. Kirjastojen kuvataidehyllyistäkin tulee se käsitys, että taidetta on vain Euroopassa, ja muualla on luolamaalauksia ja tatuointeja. Se on suru se. Olisi mielekästä tutustua kaukaisiin paikkoihin muutoin kuin karttakirjan avulla. Suurimpia ihastuksiani kautta aikojen on Minna Eväsojan Melkein geisha. Onneksi näitä tähtiä toisinaan käännetään ja julkaistaan, Han Kangin myötä ehkä Etelä-Koreakin meille vielä auennee?

Sovin aamukahvipuhelun vanhan ystävän kanssa. Puhelutkin on sovittava, kun säikyn soitto- ja hälytysääniä. Onneksi ystävä ymmärtää!

Kirjoitettu

Hajamielinen professori

Stereotypia ihmisestä, joka ajatuksissaan mokailee käytännöllisissä arkiasioissa, on minusta lämmittävä. Aikojen saatossa olen ilmeisesti osoittanut sellaisia piirteitä, sillä toisinaan ihmiset kokevat tarpeelliseksi kohennella vaatteitani tai motkottaa ystävällisesti suurpiirteisyydestäni. Äiti kutsui hajamieliseksi professoriksi.

Sinällään ehkä huolestuttavaakin, mutta olen aivan totaalisen ihastunut pääni sisällä askarteluun. En ole vuosiin saanut työkseni käyttää päätäni, ja nyt kaikki oppi ja mielenkiintoiset ajatukset haluavat nielaista minut, ja rynnin riemulla pohdinnan syövereihin! Aivan niin kuin kolumnisti Lehtola tapaa irvailla, ”joku on taas katsonut itseensä ja löytänyt pökäleen, jota tökkii innokkaasti kepillä” tai jotakin vastaavaa. Nyökkäys mr. Lehtolalle, sillä eivät kaikki ajatukset ole hyviä ja laadukkaita, saati sitten kertomisen arvoisia. Kaikki me täällä silti harjoittelemme.

Pään sisällä elämisellä on sivuvaikutuksia. Käytännöllisten asioiden äärellä toheloinnin ohella myös sosiaalinen kömpelyys kulkee tiiviisti sen seurassa. Arvelen olleeni melko supliikki tapaus joskus, vaan nyt seuraan keskustelua satunnaisesti ja osallistun yhä harvemmin. Reagoin ajatuksin, en sanoin. Se taas on vilpittömän hyvä asia, sillä koulutettujen ja ajan hengessä elävien ihmisten kanssa työskennellessä hämmennän jo muutenkin vanhahtavilla sanavalinnoilla.

Kumma, sekalainen havainto: kaupallisella alalla ihmiset saattavat herkemmin osoittaa sivistymättömyyttään sukupuoliasioista. Päälle puhuminen, ”te naiset” ja muut vastaavat pulpahtelevat toisinaan arkisissa hetkissä, siinä missä kirjastoalan väki osaa paremmin olla muistuttelematta sukupuolesta (paitsi muuan vanhempi pomo kerran – häntä hävetti pyytää minua mukaan kantamaan pöytää). Nykyisessä työssäni asiat vaikuttavat silti olevan melkoisen hyvin – vaikka usein tiedostamatta muistutellaankin että ”näytät naiselta eli olet osa vähäarvoisempana pitämäämme sukupuolta jota emme oikeastaan miellä ihmiseksi”, kaikki ovat ystävällisiä ja sukupuolesta huomautteleminen ei ole pahantahtoista.

Kirjoitettu

Ajoittainen repsahtelu & ketjuttuminen

Toinen, tiukkapipoisempi kierros KonMari-tyyppistä karsintaa on kesken. Aiemmin poistettujen tavaroiden hävittäminen on kesken. Onneksi myös elämä on kesken, sillä pöydällä on yhtä sun toista sekoittamassa pakkaa, projekteja – ja siivoa. En näe tätä vakavana oireena siitä, että olisin jotenkin luopumassa tilan ja ajattelutilan tavoittelusta. Toisinaan on vain hyväksyttävä, että romu tulvii näkyville kun mielessä on muuta. Sehän on aivan luonnollista! Vastaavasti sälän karsinta ja siivoaminen sopivalla hetkellä auttaa mielen päällä olevien asioiden käsittelyssä.

Jaa mitäkö on mielen päällä? Siippa pääsikin vasta tänään kotiin. Arkeni meni aivan sekaisin hänen poissaolostaan – olin yhtäkkiä elänytkin yksineläjän arkea, jatkuvasti valmiudessa palaamaan normaaliin. Oikeastaan kävin vain nukkumassa kotosalla, enkä niinkään elänyt siellä. Alan ymmärtää sen, että ihminen on ympäristönsä ja läheistensä summa – että oma persoona on keskiarvo viidestä ihmisestä, joiden kanssa on eniten tekemisissä. Minua se ei haittaa alkuunkaan, sillä läheisimmät ihmiset ovat kaiken arvostukseni veroisia.

Odotan vimmaisesti, että voin KonMarittaa tämänhetkisen työni. Se on useiden tehtävien takana, mitä kutsun ketjuttumiseksi. Tuleva koti on siivottava perusteellisesti, mutta sinne on tunnin ajomatka. Siippa ei todellakaan aja yhtikäs minnekään ennen kuin on toipunut. Vastaavasti nykyinen koti on siivottava ja tavarat muutettava uuteen, mutta poistuva sälä on edessä, joten niistä on hankkiuduttava eroon. Terveyteni takia voin kantaa vain rajallisia taakkoja, joten se on hidasta – eikä aina muista töihin lähtiessä ottaa kierrätyshyllyyn meneviä kirjoja mukaan. Siis ketjuttuneisuutta! Siihen auttaa kalenteri ja suunnitelmallisuus. Pieni kirjakuorma maanantaina, kirjakuorma tiistaina. Ja keskiviikkona. Ja kaikkina päivinä, kunnes ongelma on purettu. Silloin ympyrä sulkeutuu. Muinaisten aikojen japanilainen voisi ajatella veden hiovan ja kuluttavan kiveä. Siltä minustakin tuntuu projektieni äärellä.

Kirjoitettu

Tunteiden tunnistaminen

On eri asia tuntea jotain ja havaita ja tiedostaa kyseinen tunne. Vasta silloin, kun itsensä saa kiinni jostakin tunteesta, voi kysyä: miksi tunnen näin? Mikä tunne tämä edes on? Mikä menneen elämän tapahtuma saa minut asennoitumaan näin, vai onko minulla tästä aiempaa kokemusta laisinkaan? Vahingoitanko itseäni reagoimalla negatiiviseen tunteeseen tässä ja nyt? Jokin tässä muistuttaa menneestä pahasta, veri kuohuu ja vaisto kehottaa taistelemaan tai pakenemaan.

Elämässä ei ole koeaikaa ja harjoittelujaksoa, joten jotkut päätyvät opettelemaan tällaisia asioita vasta elämänsä iltapuolella. Olen huomannut, että itkevän lapsen hiljentämiseksi sanotaan: ”luulet vain, ei se sattunut”. Koulukiusattuja kehotetaan olemaan välittämättä, masentuneita ryhdistäytymään. Kuinka tunteitaan oppii käsittelemään, jos ne kyseenalaistetaan alusta alkaen? Erottaako lapsi esimerkiksi kivun, hämmästymisen ja säikähtämisen toisistaan? En nimittäin tiedä! Toisinaan kestää hetki itsellänikin, että tiedostan mistä säpsähdykseni johtui.

En edes muista törmäsinkö tähän kulttuurimme järjestelmälliseen tunteiden mitätöintiin kirjassa vai arjessa. Eikö olisi kunnioittavampaa todeta tunteen vallassa olevalle että näin on, sellaiselta voi tuntua ja se on ymmärrettävää? Että sille on nimi ja se kuuluu ihmisyyden tunnekirjon piiriin? Että sille voi olla syy, ja on keinoja joilla olo paranee? Jos töksäyttelyä perustellaan ”no ei käyny mielessä että asia olis niin vakava”, on syytä tarkastella itseään ja suhdettaan ihmislajiin. Kyky tunnistaa toiset yhtä moniulotteisiksi ihmisiksi kuin itse on ja kyky myötätuntoon ovat harvinaislaatuisia ominaisuuksia näinä taantumuksen aikoina, kun pelästyneet ihmiset haluavat yhä vahingoittaa toisia pelästyneitä ihmisiä.

Kirjoitettu

Päätöksen kyseenalaistaminen

Silloin, kun päähänsä saa tarpeeksi suuren ajatuksen, se valtaa aistit. Kaikki ärsykkeet filtteröityvät ajatuksen lävitse. Kaikki liittyy siihen. Seuraavassa sekunnissa filtteri putoaa ja voi vain hämmentyä – päätinkö todella näin? Onkohan tämä virhe? Olinkohan se edes minä?

Ratkaisu voi olla niin karmaisevan itsestäänselvä, että on helpompi kyseenalaistaa itsensä. Turvallisen mutta mitään antamattoman työn jättäminen ja muutto toisaalle on hillittömän suuri elämänmuutos: luopua nyt kaikesta kerralla. Elämän laajuinen konmaritus, vaikka vaihtoehtoja on loputtomiin! Vaan jos en nyt irrottaudu lähinnä mielipahaa aiheuttavista asioista, milloin? Vuoden kuluttua? Viiden vuoden päästä? Miten voin tuolloin, jos annan aivojeni pölyttyä ja kroppani rapautua?

Olen sillä paljonpuhutulla kynnyksellä, uskallanko luottaa elämän kantavuuteen. Takaraivossa kytee hassu pieni pelko, menetänkö jotakin muuttamalla pois Helsingistä. Täällä on silmittömästi mahdollisuuksia, joita en ole käyttänyt tähänkään mennessä. Tykkään paikallisesta liikenteestä, niin busseista, metroista kuin raitiovaunuistakin, mutta se ei ole mikään syy jäädä. En koe tarvetta päästä suuriin kauppoihin asioimaan – minulla on se mitä tarvitsen. Työpaikkoja saa muualtakin, ja yrittäjyys on vaihtoehto.

Mitä en Helsingistä jää kaipaamaan: väentungokset, kireät ja kiireiset ihmiset, bisnesohjukset, tyrkyttäjät. Työni. Ihmisiä ehkä ikävöin, mutta en tätä työtä. Pian annan senkin pois.

Kirjoitettu

Ulkonäköpaineet pois!

En ole vuosiin kokenut häpeää tai muutakaan negatiivista noin ulkonäköni ja painoni puitteissa. Kärsin sellaisesta joskus teini-iässä niin kuin kaikki muutkin. Pitkään aikaan ei ole syvyyksissä ailahdellut muuta kuin pientä tyytyväisyyttä – tässäpä olen, ja emäntämuotoinen olemukseni hohkaa voimaa. Erinäköiset ihmiset ovat erilaisia makuja näköaistille. Vain harjaantumaton silmä näkee kauneutta vain yhdessä olomuodossa.

Haluatko päästä irti pyllypaniikista, masumasennuksesta tahi allialakulosta? Se on helppoa! Älä lue uutisia, naistenlehtiä, juorulehtiä tahi muotiblogeja, äläkä arvostele muita. Television katselun lopettaminen auttaa myös. Saat takuuvarmoja tuloksia jo puolessa vuodessa!

Jooh, tiedän ettei kukaan todella halua luopua lempijutuistaan. Elämä on valintoja, ja tämä on minun.

Paluu asiaan. Epäilen, että aivoille on melko yhdentekevää näkeekö ihmisiä kadulla vai televisiosta. Jos katselisin laittautuneita ihmisiä töllöstä useita tunteja, kauemmin kuin arkielämäänsä eläviä ”luonnossa”, voisi itsetuntoni päästä horjumaan. Pinkeistä pyllyistä ja epäkäytännöllisistä hepenistä tulisi mielessäni uusi normaalin määritelmä, ja halveksuisin itseäni ja muita, jotka eivät sopeudu pääni sisälle asettuneeseen normaaliin.

Tarkennukseksi vielä: vastustan pahaa oloa, en ihmisten harrastuksia ja mielenkiinnon kohteita. Jos ei koe oloaan hyväksi omassa kropassaan, jonkin on muututtava – joko kropan tai sitten sen koetun normaalin. Valitkaamme viisaudella!

Kirjoitettu

Kivussa kiinni

Arvelen, että olen ikääni nähden selvinnyt melko vähin fyysisin kivuin. Minusta ei ole mitään luomea kummempaa leikattu, ja kaikki krooniset häröt ovat lääkittävissä tai vältettävissä.

Toinen työpäivä loman jälkeen, ja luikin jo infernaalisen vatsakivun tähden hieman etuajassa kotiin. Hetken kuvittelin pärjääväni, kunnes totesin, etten itsekään haluaisi asioida irvistelevän ja puhisevan virkailijan kanssa. Kotiinpääsy on helpotus, kun kipua vastaan ei tarvitse taistella, eikä yrittää teeskennellä olevansa kunnossa. Sama asia, oikeastaan.

Onko teeskentely koskaan korjannut kipua? Sehän on kivun kieltämistä. Joskus lievä kipu voi unohtua, jos pää saa parempaa tekemistä, mutta suoran naaman ja ryhdin pitäminen kiputiloissa tuntuu pahentavan asiaa. Silti niin on tehtävä, jos meinaa hoitaa asiakaspalveluhommia. Luovuttaminen tuntuu aina yhtä häpeälliseltä, kun joku sen minun osuuteni työstä joutuu sitten hoitamaan. Kipu on tosiasia, jolle voi oikeastaan vain antautua sitä lievittääkseen. Siiheksi että se on vain viesti elimistön virhetilanteesta, siinä totisesti on intensiteettiä!

Pystyssä oleminen tuntuu lietsovan kivun leimahduksia, joten isken pääni tyynyyn.

Kirjoitettu

Näkemisestä

Sain silmälasit 12-vuotiaana. Graafista viestintää opiskellessa menin usein tuijottamaan opettajan kirjoituksia taululle, kun en nähnyt vanhentuneilla laseilla kauempaa.

Hämmingit näkemisessä vaikuttavat maailmankuvaan, ehkä jopa persoonaan (ainakin minussa). En ole kiinnostunut maisemista! Sittemmin kuolleen kuvataideharrastukseni puitteissa keskityin aina ihmiskasvoihin, eläimiin ja yksittäisiin kasveihin, asioihin, joita on mahdollista tarkastella läheltä. Vaikutun kokonaisuuksista joita voin ajatella, mutta en esimerkiksi luontonäkymien kaltaisista fyysisten asioiden sekametelisopista. Anna kivi, niin viihdyn – osoita kiviröykkiö, ja tylsistyn. En näe enkä aina tahdokaan nähdä metsää puilta, sillä minulle riittää sitäkin sorttia yksi kerrallaan. Mikä valtavuus yhdessä puussa tahi sen kaarnalla kapuavassa kovakuoriaisessa!

Tyytyväisyys tällaiseen voi silti olla huono juttu. Viihdyn kotona, ja katseluetäisyys on tavallisesti kovin lyhyt. En enää näe hyvilläkään laseilla kauas, sillä tietyn pisteen jälkeen näen kohteet kahtena. (On kaikkien etu ettei minulla ole ajokorttia.) Mikäli viihdyn ulkosalla pidempään, kahtena näkeminen hellittää hieman ja näen tarkasti kauemmas. Ei ole liioiteltua sanoa että kauas katseleminen lepuuttaa silmiä.

Kävin toukokuussa Alankomaissa, ja majoituin mukavan junamatkan päässä Amsterdamista maatilalla. Kaksi lehmää vispasi häntiään sirkusvaunun muotoisen majapaikkani edustalla. Niiden ohi näki helposti kilometrien päähän terassilta. Niissä hetkissä oli lepo, sillä taivas oli avara ja kirkas.

Ei ole suomalaisen mielenmaisema avara ja kirkas. On mäkiä ja metsää itsen ja määränpään välissä – mitäpä sitä siis turhaa tavoitella, tässäkin on riittävän hyvä. Alankomaalaisella on kohde näkyvissä: se on vain matkan taittamisen päässä tässä meren alta rajatussa maassa. Pyörän selässä se onnistuu.