Kirjoitettu

Hajamielinen professori

Stereotypia ihmisestä, joka ajatuksissaan mokailee käytännöllisissä arkiasioissa, on minusta lämmittävä. Aikojen saatossa olen ilmeisesti osoittanut sellaisia piirteitä, sillä toisinaan ihmiset kokevat tarpeelliseksi kohennella vaatteitani tai motkottaa ystävällisesti suurpiirteisyydestäni. Äiti kutsui hajamieliseksi professoriksi.

Sinällään ehkä huolestuttavaakin, mutta olen aivan totaalisen ihastunut pääni sisällä askarteluun. En ole vuosiin saanut työkseni käyttää päätäni, ja nyt kaikki oppi ja mielenkiintoiset ajatukset haluavat nielaista minut, ja rynnin riemulla pohdinnan syövereihin! Aivan niin kuin kolumnisti Lehtola tapaa irvailla, ”joku on taas katsonut itseensä ja löytänyt pökäleen, jota tökkii innokkaasti kepillä” tai jotakin vastaavaa. Nyökkäys mr. Lehtolalle, sillä eivät kaikki ajatukset ole hyviä ja laadukkaita, saati sitten kertomisen arvoisia. Kaikki me täällä silti harjoittelemme.

Pään sisällä elämisellä on sivuvaikutuksia. Käytännöllisten asioiden äärellä toheloinnin ohella myös sosiaalinen kömpelyys kulkee tiiviisti sen seurassa. Arvelen olleeni melko supliikki tapaus joskus, vaan nyt seuraan keskustelua satunnaisesti ja osallistun yhä harvemmin. Reagoin ajatuksin, en sanoin. Se taas on vilpittömän hyvä asia, sillä koulutettujen ja ajan hengessä elävien ihmisten kanssa työskennellessä hämmennän jo muutenkin vanhahtavilla sanavalinnoilla.

Kumma, sekalainen havainto: kaupallisella alalla ihmiset saattavat herkemmin osoittaa sivistymättömyyttään sukupuoliasioista. Päälle puhuminen, ”te naiset” ja muut vastaavat pulpahtelevat toisinaan arkisissa hetkissä, siinä missä kirjastoalan väki osaa paremmin olla muistuttelematta sukupuolesta (paitsi muuan vanhempi pomo kerran – häntä hävetti pyytää minua mukaan kantamaan pöytää). Nykyisessä työssäni asiat vaikuttavat silti olevan melkoisen hyvin – vaikka usein tiedostamatta muistutellaankin että ”näytät naiselta eli olet osa vähäarvoisempana pitämäämme sukupuolta jota emme oikeastaan miellä ihmiseksi”, kaikki ovat ystävällisiä ja sukupuolesta huomautteleminen ei ole pahantahtoista.

Kirjoitettu

Työn imu

Uusi työni on meditointia. Syvennyn erilaisiin tuotteisiin tuntikausiksi, järjestelen niiden tiedot ja kirjoitan niistä tehokkaasti. Ulospäin minusta näkyy tiukka ilme, kausittainen klikkailu ja sormien pyrähdykset näppäimistöllä. Sisältä olen levollinen: syvällä työssä.

Hallinnoin mielessäni kokonaisuuksia – vaikkapa 150:n tuotteen listausta, mutta teen muutoksia yksityiskohtiin. Teen kaksi korjausta sinne ja 20 tuonne. Entisestä työstäni ei ole jäljellä kuin järjestelmällisyys, jota toteutankin lähinnä pään sisällä. Silti kirjastoalan opintotausta ajaa minua tähän, sillä kirjastoammattilainen kutsuisi työtäni luetteloinniksi! Käytän usein vakiintuneita kirjastotermejä kuvaamaan nykytyötäni, tahattomasti.

On mahdollista että olen työpaikassani yksi harvoista, jolla ei ole korkeakoulututkintoa. Silti minua on kiitetty oppimisnopeudesta, työskentelynopeudesta ja oma-aloitteisuudesta. Ne ovat juuri sitä mitä haluan kuullakin: pyrin huippuvauhdilla tiimin tuottavaksi osaseksi. Perehdytettävästä perehtyneeksi.

Ja sisältö? Mitä mainiointa! Tutustun täysin uusiin asioihin, joita joudun ajattelemaan perusteellisesti. Opin uutta esimerkiksi betonirakentamisesta, korkean profiilin designista ja toisaalta jopa muovikaivoista. Tutkin materiaaleja ja hahmotan tuotteiden roolia tuntemattomien alojen työnkulussa, jotta voin esitellä tuotteiden ydinominaisuudet ja antaa osuvan kuvauksen.

Olen ajattelueläin!

Kirjoitettu

Uusi koti, uusi työ

KonMari soveltuu erinomaisesti muuttoa edeltävään tavarainventaarioon. On vain olemassa suuri todennäköisyys, etten ole ainoa, joka hoiti asian päin helvettiä.

KonMarin jäljiltä tulee vakuuttuneeksi, että on tavaroidensa herra. Ei ole, ellei karsi riittävän kriittisesti – täydellisesti muuttomielessä. Ponnisteluni sälän karkottamiseksi eivät olleet vieläkään riittäviä. Onneksi matka on mukava, ei kai sitä karsintaa muuten tekisi! Edellinen asunto on liki tuplasti suurempi kuin nykyinen, ja tavarat mahtuvat uuteen juuri ja juuri.

En kirjoita tätä tekstiä piiskatakseni itseäni esim. parempiin siivous- tai karsintasuorituksiin, tai edes ollakseni nöyrä kodinlaihdutusoperaation kermakakkurepsahduksen äärellä. Olen aivan hävyttömän onnellinen! Uusi koti on pikkuruinen ja upea, ja jokaisen tyhjän tai täyden pahvilaatikon jäljiltä se kaunistuu. Täällä on hyvä olla hyvässä seurassa.

Uusi työkin vaikuttaa yhden päivän perusteella aivan uskomattomalta. Kaveri virnuili, että tervetuloa oikeaan työelämään. Hämmentävää havaita olevansa odotettu ammattilainen, eikä mikään harmillinen kuluerä.

Vanha ystävä kirjoitti: ”Hähhää, siitäs sait! Ihan oikein sinulle!” Toivottavasti näin!

Kirjoitettu

Hyviä uutisia

Vastoin kaikkea todennäköisyyttä saan uuden työpaikan! Se on juuri se, josta olen aiemmin kirjoittanutkin. Sisällöntuotantoa, virheenkorjausta ja ongelmanratkaisua – kaikkea sitä, mitä mieleni kaipaa.

Vatvominen on myös mennyttä, ja muutto uudelle paikkakunnalle tapahtuu ensi viikolla. Ohessa pieni muistinvarainen töherrys asunnosta. Pian todella nähdään KonMarin kikkojen hyödyt – lupaan raportoida niistä. Sen syvällisemmät sisäiset muutokset löytää työpaikan vaihtamisesta. Siirryn toivottavasti yleisestä säntäilystä ja katastrofinhallinnasta keskittyneeseen ja päämäärätietoiseen työskentelyyn toimistossa. Minulla on kiero tuntemus, että vasta nyt alan kasvaa aikuiseksi.

Kirjoitettu

Kirjoittamisesta

Siippa sanoo, että palaan yksinäisistä kirjoittamistuokioistani aina erityisen hyväntuulisena. Epäilen ilon olevan peräisin ajatusten kehittämisestä ja aikaansaamisen tunteesta. Sähköisessä muodossa esitettyihin ajatuksiin ei voi koskea, mutta silti voin palata niihin. Kirjoitettu pysyy samana, kirjoittaja muuttuu. Sitten voi kirjoittaa uutta.

Masennuksesta piittaamatta haen työpaikkaa paikkakunnalta, jonne aiomme siipan kanssa muuttaa. Tehtävään kuuluu kirjoittamista ja verkkokaupan ylläpitoa, mikä tuntuu hyvältä – siinä keskittymisen ja ajattelun on oltava välttämättömiä, onneksi! Nyt jännitän ovatko vastaukseni asianmukaisia, saati sitten niin laadukkaita kuin toivon. Mikäli työ on yhtään sellaista kuin karsintatehtävät, ikävöin sitä jo. Ikävöin ajattelemista, ongelmanratkaisua ja liikettä aivoissani. Niitä ei nykyinen konservatiivisuudestaan tuttu alani valitettavasti tarjoa.

Ikigai-kirjaa lukiessa mietin, voisiko kirjoittaminen olla minun ikigaini, vaikka en tunne rakenteita tai käynyt kouluja. Vaan voiko sittenkin? Asia selkiytyy, jos saan tuon työn. Nautin suuresti rauhaisasta kirjoittelusta, mutta kaupallisella alalla on ennen muuta tehtävä työtä tuloksellisesti. Olen menettänyt jo kuvataideharrastukseni graafisen viestinnän koulutukselle ja töille. Voiko kirjoittaminen olla kestävämpää? Voiko kirjoittamisesta nauttia, kun sitä tekee rahasta? Sen tulen ehkä näkemään. Ehkä.

Kirjoitettu

Päätöksen kyseenalaistaminen

Silloin, kun päähänsä saa tarpeeksi suuren ajatuksen, se valtaa aistit. Kaikki ärsykkeet filtteröityvät ajatuksen lävitse. Kaikki liittyy siihen. Seuraavassa sekunnissa filtteri putoaa ja voi vain hämmentyä – päätinkö todella näin? Onkohan tämä virhe? Olinkohan se edes minä?

Ratkaisu voi olla niin karmaisevan itsestäänselvä, että on helpompi kyseenalaistaa itsensä. Turvallisen mutta mitään antamattoman työn jättäminen ja muutto toisaalle on hillittömän suuri elämänmuutos: luopua nyt kaikesta kerralla. Elämän laajuinen konmaritus, vaikka vaihtoehtoja on loputtomiin! Vaan jos en nyt irrottaudu lähinnä mielipahaa aiheuttavista asioista, milloin? Vuoden kuluttua? Viiden vuoden päästä? Miten voin tuolloin, jos annan aivojeni pölyttyä ja kroppani rapautua?

Olen sillä paljonpuhutulla kynnyksellä, uskallanko luottaa elämän kantavuuteen. Takaraivossa kytee hassu pieni pelko, menetänkö jotakin muuttamalla pois Helsingistä. Täällä on silmittömästi mahdollisuuksia, joita en ole käyttänyt tähänkään mennessä. Tykkään paikallisesta liikenteestä, niin busseista, metroista kuin raitiovaunuistakin, mutta se ei ole mikään syy jäädä. En koe tarvetta päästä suuriin kauppoihin asioimaan – minulla on se mitä tarvitsen. Työpaikkoja saa muualtakin, ja yrittäjyys on vaihtoehto.

Mitä en Helsingistä jää kaipaamaan: väentungokset, kireät ja kiireiset ihmiset, bisnesohjukset, tyrkyttäjät. Työni. Ihmisiä ehkä ikävöin, mutta en tätä työtä. Pian annan senkin pois.

Kirjoitettu

Urautuneisuus

Kymmenisen vuotta sitten olin sijaisena suuressa ja vilkkaassa kirjastossa. Kielitaidossani oli puutteita kyseisen alueen asujaimistoon nähden, ja sainpa kerran pieneltä mummolta kunnon läimäisyn, kun hain kollegan palvelemaan häntä omalla kielellään. Kollegat olivat mitä mainioimpia! Kunnioitin heitä tavattomasti, ja olin surullinen kun sijaisuuskauteni päättyi. Hetken tein muita töitä, kouluttauduin kirjastoalalle parin vuoden ajan ja palasin kirjastotyön pariin. Palo alalle oli kova tuolloin, mutta nyt tuntuu ettei uutta opittavaa löydy. Aivot happanevat! Olen muuttunut zombiksi, joka suorittaa nälän velvoittamia pakkoliikkeitä. Silti teen jotakin oikein, sillä asiakkailta tulee hyvää palautetta ja väliaikainen työvoima muistaa hyvällä (tätä jälkimmäistä pidän mittarina siitä etten ole muuttunut kusipääksi).

Lääkkeeksi kyllästyneisyyteen olen hionut vapaa-aikaani ja sen mielekkyyttä. Ei toimi. Työstä on yhä suurempi kiire selvitä takaisin kotiin tekemään mukavia asioita, joiden parissa on aikaansaava ja hyödyllinen.

Moni asiakas ja kirjastolainenkin rakastaa kirjastoa, ja aivan syystä. Mikä voisi olla ylevämpää ja arvokkaampaa kuin maksuton, tasavertainen pääsy tiedon, taidon, kulttuurin ja viihteen äärelle? Kirjaston ohella Internet on mielestäni ihmiskunnan upein keksintö, ja puolustan mm. sen neutraaliutta ja käyttäjien yksityisyyttä. Ei, ne eivät ole itsestäänselvyys (Electronic Frontier Finland), sillä setä haluaa kääriä fyffeä.

Minun urani kirjastotyössä on joka tapauksessa päätöksessään. Lupasin sen itselleni alkuvuonna, ja tänään otan ensimmäiset askeleet kohti vapautta.