Kirjoitettu

Tunteiden tunnistaminen

On eri asia tuntea jotain ja havaita ja tiedostaa kyseinen tunne. Vasta silloin, kun itsensä saa kiinni jostakin tunteesta, voi kysyä: miksi tunnen näin? Mikä tunne tämä edes on? Mikä menneen elämän tapahtuma saa minut asennoitumaan näin, vai onko minulla tästä aiempaa kokemusta laisinkaan? Vahingoitanko itseäni reagoimalla negatiiviseen tunteeseen tässä ja nyt? Jokin tässä muistuttaa menneestä pahasta, veri kuohuu ja vaisto kehottaa taistelemaan tai pakenemaan.

Elämässä ei ole koeaikaa ja harjoittelujaksoa, joten jotkut päätyvät opettelemaan tällaisia asioita vasta elämänsä iltapuolella. Olen huomannut, että itkevän lapsen hiljentämiseksi sanotaan: ”luulet vain, ei se sattunut”. Koulukiusattuja kehotetaan olemaan välittämättä, masentuneita ryhdistäytymään. Kuinka tunteitaan oppii käsittelemään, jos ne kyseenalaistetaan alusta alkaen? Erottaako lapsi esimerkiksi kivun, hämmästymisen ja säikähtämisen toisistaan? En nimittäin tiedä! Toisinaan kestää hetki itsellänikin, että tiedostan mistä säpsähdykseni johtui.

En edes muista törmäsinkö tähän kulttuurimme järjestelmälliseen tunteiden mitätöintiin kirjassa vai arjessa. Eikö olisi kunnioittavampaa todeta tunteen vallassa olevalle että näin on, sellaiselta voi tuntua ja se on ymmärrettävää? Että sille on nimi ja se kuuluu ihmisyyden tunnekirjon piiriin? Että sille voi olla syy, ja on keinoja joilla olo paranee? Jos töksäyttelyä perustellaan ”no ei käyny mielessä että asia olis niin vakava”, on syytä tarkastella itseään ja suhdettaan ihmislajiin. Kyky tunnistaa toiset yhtä moniulotteisiksi ihmisiksi kuin itse on ja kyky myötätuntoon ovat harvinaislaatuisia ominaisuuksia näinä taantumuksen aikoina, kun pelästyneet ihmiset haluavat yhä vahingoittaa toisia pelästyneitä ihmisiä.

Kirjoitettu

Pelko

Oletko tottunut käsittelemään pelkoa toisen ihmisen puolesta? Minä en. Siippa on leikkauksessa, ja operaation rutiininomaisuudesta huolimatta olen kauhuissani.

Siippa pikkuisena.Aioin mennä mukaan, jotta olisin siipan herätessä paikalla, mutta ymmärsin että olisin häiriöksi hoitohenkilökunnalle. En halua olla syynä siihen että olisivat hermostuneita kysymyksistäni hoitoa koskien. Olisin peloissani lähinnä ärtynyt, ja se tarttuisi. Tarkka työskentely tunnetilojen vallassa on itselleni vaikeaa, ja sitä se on takuulla monille muillekin.

Tosiasia on, että sairaalan henkilökunta on asiansa osaavaa ja tehnyt vastaavia toimenpiteitä satoja kertoja. Siippa on perusterve ja ongelma rajallinen. Silti mikään määrä tosiasioita ei poista jännitystä ja pelkoa, ennen kuin siippa on kotona muutaman sulavan tikin ja kipulääkkeiden kanssa. Minulla ei ole ajattelun välineitä joilla osaisin käsitellä tällaista pelkoa. Viimeksi jännitin äidin ensimmäistä lonkkaleikkausta, toisen suhteen olin valmiiksi luottavaisempi.

Kello on 11.00 ja leikkauksen pitäisi olla jo ohi. Mies varmaan pötköttelee ja heräilee tässä ennemmin tai myöhemmin, riippuen siitä ottaako univelkoja takaisin vaiko ei. Viime yönä meni valvomiseksi. Kaikkien lähitulevaisuuden suunnitelmien toteuttaminen on ollut jäissä leikkausta odottaessa. Kunhan siippa palaa kotiin toipumaan, voi alkaa taas ajatella ja ehkä toimiakin.

Päivitys klo 18.30: siippa laittoi viestiä. Heräsi jokunen tunti sitten, on jo tolpillaan ja hiipparoi sairaalan käytävillä. Suurimmat huolet siis mennyttä, huomenna tavataan 😊