Kirjoitettu

Näkemisestä

Sain silmälasit 12-vuotiaana. Graafista viestintää opiskellessa menin usein tuijottamaan opettajan kirjoituksia taululle, kun en nähnyt vanhentuneilla laseilla kauempaa.

Hämmingit näkemisessä vaikuttavat maailmankuvaan, ehkä jopa persoonaan (ainakin minussa). En ole kiinnostunut maisemista! Sittemmin kuolleen kuvataideharrastukseni puitteissa keskityin aina ihmiskasvoihin, eläimiin ja yksittäisiin kasveihin, asioihin, joita on mahdollista tarkastella läheltä. Vaikutun kokonaisuuksista joita voin ajatella, mutta en esimerkiksi luontonäkymien kaltaisista fyysisten asioiden sekametelisopista. Anna kivi, niin viihdyn – osoita kiviröykkiö, ja tylsistyn. En näe enkä aina tahdokaan nähdä metsää puilta, sillä minulle riittää sitäkin sorttia yksi kerrallaan. Mikä valtavuus yhdessä puussa tahi sen kaarnalla kapuavassa kovakuoriaisessa!

Tyytyväisyys tällaiseen voi silti olla huono juttu. Viihdyn kotona, ja katseluetäisyys on tavallisesti kovin lyhyt. En enää näe hyvilläkään laseilla kauas, sillä tietyn pisteen jälkeen näen kohteet kahtena. (On kaikkien etu ettei minulla ole ajokorttia.) Mikäli viihdyn ulkosalla pidempään, kahtena näkeminen hellittää hieman ja näen tarkasti kauemmas. Ei ole liioiteltua sanoa että kauas katseleminen lepuuttaa silmiä.

Kävin toukokuussa Alankomaissa, ja majoituin mukavan junamatkan päässä Amsterdamista maatilalla. Kaksi lehmää vispasi häntiään sirkusvaunun muotoisen majapaikkani edustalla. Niiden ohi näki helposti kilometrien päähän terassilta. Niissä hetkissä oli lepo, sillä taivas oli avara ja kirkas.

Ei ole suomalaisen mielenmaisema avara ja kirkas. On mäkiä ja metsää itsen ja määränpään välissä – mitäpä sitä siis turhaa tavoitella, tässäkin on riittävän hyvä. Alankomaalaisella on kohde näkyvissä: se on vain matkan taittamisen päässä tässä meren alta rajatussa maassa. Pyörän selässä se onnistuu.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *