Kirjoitettu

Perinnepohdinnat

Tapoja ja juhla-aikoihin liittyviä rituaaleja omaksutaan ensisijaisesti kotioloista, jonkin verran ehkä ystäviltä ja kumppanilta. Lapsena erityisesti joulu oli salamyhkäistä, tunnelmallista aikaa, vaikka ensimmäinen satsi piparkakkuja leivottiin jo itsenäisyyspäivänä ja toinen aivan joulun kynnyksellä. Aattona syötiin riisipuuroa, ”sekametelisoppaa”, karjalanpaistia ja kinkkua. Laatikoista ja muista epäilyttävistä en välittänyt! Äitini jouluspesiaali oli kuitenkin lanttukukko. Työläänä herkkuna sitä tehtiin lähinnä jouluisin. Joulupukin roolin hoiti viinaanmenevä naapurin setä, jolle vissiin laulaa lurittelin sen verran, että pikku ryyppy maistui myös muille läsnäolleille. Joulunpyhinä imuroitiin lahjasuklaat ja rakenneltiin Suomen karttaa esittävää tuhatpalaista palapeliä.

Lapsuusaikojen jälkeen jouluni eivät ole olleet juhlallisia, mutta usein mainioita. Muistan teiniajoiltani erään, kun kaupasta sai vielä kahvisuklaata, intouduin virkkaamisesta ja jutustelin vanhojen tuttujen kanssa irkissä. Sain yhdeltä irkkitutultani postissa Linnunradan käsikirja liftareille -kuunnelman CD:lle poltettuna. Oli lokakuu. Se oli loistojoulu!

Traditiot eivät ole koskaan liikuttaneet minua. En ymmärrä miksi jouluna pitäisi olla kinkku pöydässä, mutta hyväksyn sen toki – on paljon väkeä joille se on erityisen tärkeää. Joulu on hyvä tekosyy ostaa tavallista parempaa suklaata! Silloin sitä on saatavilla.

Lempijuhla minulla on, ja se on pääsiäinen, vaikkakin pakanallisessa mielessä. Sehän on selvää – alkavan kevään juhla, jolloin on tarkoitus ihastella heräilevää luontoa (sikäli kun se katsoo parhaaksi ajoittaa heräämisensä pääsiäiselle). Siinä on virtaa ja valoa ja se on myös hämmentävän kieroa. Tämän minä ymmärrän. Ymmärrän keltaisen, ruskean ja valkoisen, sekä tiput, puput ja munat. Mämmiä en. Njet. Vaan jos opin juomaan kahvia tänä vuonna, löydän mämmin kymmenen vuoden kuluttua.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *