Kirjoitettu

Ajoittainen repsahtelu & ketjuttuminen

Toinen, tiukkapipoisempi kierros KonMari-tyyppistä karsintaa on kesken. Aiemmin poistettujen tavaroiden hävittäminen on kesken. Onneksi myös elämä on kesken, sillä pöydällä on yhtä sun toista sekoittamassa pakkaa, projekteja – ja siivoa. En näe tätä vakavana oireena siitä, että olisin jotenkin luopumassa tilan ja ajattelutilan tavoittelusta. Toisinaan on vain hyväksyttävä, että romu tulvii näkyville kun mielessä on muuta. Sehän on aivan luonnollista! Vastaavasti sälän karsinta ja siivoaminen sopivalla hetkellä auttaa mielen päällä olevien asioiden käsittelyssä.

Jaa mitäkö on mielen päällä? Siippa pääsikin vasta tänään kotiin. Arkeni meni aivan sekaisin hänen poissaolostaan – olin yhtäkkiä elänytkin yksineläjän arkea, jatkuvasti valmiudessa palaamaan normaaliin. Oikeastaan kävin vain nukkumassa kotosalla, enkä niinkään elänyt siellä. Alan ymmärtää sen, että ihminen on ympäristönsä ja läheistensä summa – että oma persoona on keskiarvo viidestä ihmisestä, joiden kanssa on eniten tekemisissä. Minua se ei haittaa alkuunkaan, sillä läheisimmät ihmiset ovat kaiken arvostukseni veroisia.

Odotan vimmaisesti, että voin KonMarittaa tämänhetkisen työni. Se on useiden tehtävien takana, mitä kutsun ketjuttumiseksi. Tuleva koti on siivottava perusteellisesti, mutta sinne on tunnin ajomatka. Siippa ei todellakaan aja yhtikäs minnekään ennen kuin on toipunut. Vastaavasti nykyinen koti on siivottava ja tavarat muutettava uuteen, mutta poistuva sälä on edessä, joten niistä on hankkiuduttava eroon. Terveyteni takia voin kantaa vain rajallisia taakkoja, joten se on hidasta – eikä aina muista töihin lähtiessä ottaa kierrätyshyllyyn meneviä kirjoja mukaan. Siis ketjuttuneisuutta! Siihen auttaa kalenteri ja suunnitelmallisuus. Pieni kirjakuorma maanantaina, kirjakuorma tiistaina. Ja keskiviikkona. Ja kaikkina päivinä, kunnes ongelma on purettu. Silloin ympyrä sulkeutuu. Muinaisten aikojen japanilainen voisi ajatella veden hiovan ja kuluttavan kiveä. Siltä minustakin tuntuu projektieni äärellä.

Kirjoitettu

Tunteiden tunnistaminen

On eri asia tuntea jotain ja havaita ja tiedostaa kyseinen tunne. Vasta silloin, kun itsensä saa kiinni jostakin tunteesta, voi kysyä: miksi tunnen näin? Mikä tunne tämä edes on? Mikä menneen elämän tapahtuma saa minut asennoitumaan näin, vai onko minulla tästä aiempaa kokemusta laisinkaan? Vahingoitanko itseäni reagoimalla negatiiviseen tunteeseen tässä ja nyt? Jokin tässä muistuttaa menneestä pahasta, veri kuohuu ja vaisto kehottaa taistelemaan tai pakenemaan.

Elämässä ei ole koeaikaa ja harjoittelujaksoa, joten jotkut päätyvät opettelemaan tällaisia asioita vasta elämänsä iltapuolella. Olen huomannut, että itkevän lapsen hiljentämiseksi sanotaan: ”luulet vain, ei se sattunut”. Koulukiusattuja kehotetaan olemaan välittämättä, masentuneita ryhdistäytymään. Kuinka tunteitaan oppii käsittelemään, jos ne kyseenalaistetaan alusta alkaen? Erottaako lapsi esimerkiksi kivun, hämmästymisen ja säikähtämisen toisistaan? En nimittäin tiedä! Toisinaan kestää hetki itsellänikin, että tiedostan mistä säpsähdykseni johtui.

En edes muista törmäsinkö tähän kulttuurimme järjestelmälliseen tunteiden mitätöintiin kirjassa vai arjessa. Eikö olisi kunnioittavampaa todeta tunteen vallassa olevalle että näin on, sellaiselta voi tuntua ja se on ymmärrettävää? Että sille on nimi ja se kuuluu ihmisyyden tunnekirjon piiriin? Että sille voi olla syy, ja on keinoja joilla olo paranee? Jos töksäyttelyä perustellaan ”no ei käyny mielessä että asia olis niin vakava”, on syytä tarkastella itseään ja suhdettaan ihmislajiin. Kyky tunnistaa toiset yhtä moniulotteisiksi ihmisiksi kuin itse on ja kyky myötätuntoon ovat harvinaislaatuisia ominaisuuksia näinä taantumuksen aikoina, kun pelästyneet ihmiset haluavat yhä vahingoittaa toisia pelästyneitä ihmisiä.

Kirjoitettu

Pelko

Oletko tottunut käsittelemään pelkoa toisen ihmisen puolesta? Minä en. Siippa on leikkauksessa, ja operaation rutiininomaisuudesta huolimatta olen kauhuissani.

Siippa pikkuisena.Aioin mennä mukaan, jotta olisin siipan herätessä paikalla, mutta ymmärsin että olisin häiriöksi hoitohenkilökunnalle. En halua olla syynä siihen että olisivat hermostuneita kysymyksistäni hoitoa koskien. Olisin peloissani lähinnä ärtynyt, ja se tarttuisi. Tarkka työskentely tunnetilojen vallassa on itselleni vaikeaa, ja sitä se on takuulla monille muillekin.

Tosiasia on, että sairaalan henkilökunta on asiansa osaavaa ja tehnyt vastaavia toimenpiteitä satoja kertoja. Siippa on perusterve ja ongelma rajallinen. Silti mikään määrä tosiasioita ei poista jännitystä ja pelkoa, ennen kuin siippa on kotona muutaman sulavan tikin ja kipulääkkeiden kanssa. Minulla ei ole ajattelun välineitä joilla osaisin käsitellä tällaista pelkoa. Viimeksi jännitin äidin ensimmäistä lonkkaleikkausta, toisen suhteen olin valmiiksi luottavaisempi.

Kello on 11.00 ja leikkauksen pitäisi olla jo ohi. Mies varmaan pötköttelee ja heräilee tässä ennemmin tai myöhemmin, riippuen siitä ottaako univelkoja takaisin vaiko ei. Viime yönä meni valvomiseksi. Kaikkien lähitulevaisuuden suunnitelmien toteuttaminen on ollut jäissä leikkausta odottaessa. Kunhan siippa palaa kotiin toipumaan, voi alkaa taas ajatella ja ehkä toimiakin.

Päivitys klo 18.30: siippa laittoi viestiä. Heräsi jokunen tunti sitten, on jo tolpillaan ja hiipparoi sairaalan käytävillä. Suurimmat huolet siis mennyttä, huomenna tavataan 😊

Kirjoitettu

Ikigai

Ajatukset yhdentyvät. Ryöpsähtelevät intoiluni japanilaista kulttuuria, bento-lounaita, KonMari-metodia ja tuoreimmillaan Ikigai-kirjaa kohtaan ovat kaikki oireita samasta asiasta (no joo, Japani-vimmastakin). Karsin turhaa kaikilla elämän osa-alueilla ja järjestelen mielekkäitä asioita, jotta löydän kutsumukseni. Haluaisin sen olevan kirjoittaminen, sillä kunnioitan sitä niin suuresti. En kuitenkaan ymmärrä tekstien rakenteita niin, että uskoisin ”ikigain” olevan siinä.

Silkkaa kärsimättömyyttäni hankin e-kirjana Héctor Garcían ja Francesc Miralles’n teoksen Ikigai: The Japanese Secret to a Long and Happy Life. Siinä pohdiskellaan ns. sinisiä alueita, erityisesti Okinawan saaren kylää nimeltään Ogimi, jossa ihmiset elävät satavuotiaiksi ja ovat yhä vanhoilla päivillään virkkuja, hyvävointisia ja elämänhaluisia. Lukeminen on yhä kesken, mutta tulevissa luvuissa käsitellään hyvin varmasti yhteisöllisyyttä, luonnonläheisyyttä, terveitä ruokailutapoja ja ikigaita – sitä syytä, miksi nousta ylös aamulla, ja miten sen löytää. Teos on käytännössä self-helpiä, jolle tavallisesti luimuilen, mutta Japani-teema helpottaa. Itselle vieraampi näkökulma on aina tutustumisen arvoista.

Self-helpin suosio kertoo, että ihmiset eivät ole tyytyväisiä elämiinsä ja kokevat merkityksettömyyttä. Yllättävän moni epäilee syyksi tietotekniikkaa. Tässäkin kirjassa esitetään, että erilaiset hälytys- ja viestiäänet ja ylimääräiset ärsykkeet aiheuttavat ylimääräistä stressiä ja katkovat keskittymisen, jolloin tavoiteltu uppoutuneisuuden tila, flow, jää saavuttamatta. Flow-tilan arvellaan olevan merkki siitä, että tehtävä liittyy tekijän omaan kutsumukseen, ikigaihin.

Flowta etsimään siis. ->

Kirjoitettu

Päätöksen kyseenalaistaminen

Silloin, kun päähänsä saa tarpeeksi suuren ajatuksen, se valtaa aistit. Kaikki ärsykkeet filtteröityvät ajatuksen lävitse. Kaikki liittyy siihen. Seuraavassa sekunnissa filtteri putoaa ja voi vain hämmentyä – päätinkö todella näin? Onkohan tämä virhe? Olinkohan se edes minä?

Ratkaisu voi olla niin karmaisevan itsestäänselvä, että on helpompi kyseenalaistaa itsensä. Turvallisen mutta mitään antamattoman työn jättäminen ja muutto toisaalle on hillittömän suuri elämänmuutos: luopua nyt kaikesta kerralla. Elämän laajuinen konmaritus, vaikka vaihtoehtoja on loputtomiin! Vaan jos en nyt irrottaudu lähinnä mielipahaa aiheuttavista asioista, milloin? Vuoden kuluttua? Viiden vuoden päästä? Miten voin tuolloin, jos annan aivojeni pölyttyä ja kroppani rapautua?

Olen sillä paljonpuhutulla kynnyksellä, uskallanko luottaa elämän kantavuuteen. Takaraivossa kytee hassu pieni pelko, menetänkö jotakin muuttamalla pois Helsingistä. Täällä on silmittömästi mahdollisuuksia, joita en ole käyttänyt tähänkään mennessä. Tykkään paikallisesta liikenteestä, niin busseista, metroista kuin raitiovaunuistakin, mutta se ei ole mikään syy jäädä. En koe tarvetta päästä suuriin kauppoihin asioimaan – minulla on se mitä tarvitsen. Työpaikkoja saa muualtakin, ja yrittäjyys on vaihtoehto.

Mitä en Helsingistä jää kaipaamaan: väentungokset, kireät ja kiireiset ihmiset, bisnesohjukset, tyrkyttäjät. Työni. Ihmisiä ehkä ikävöin, mutta en tätä työtä. Pian annan senkin pois.

Kirjoitettu

Urautuneisuus

Kymmenisen vuotta sitten olin sijaisena suuressa ja vilkkaassa kirjastossa. Kielitaidossani oli puutteita kyseisen alueen asujaimistoon nähden, ja sainpa kerran pieneltä mummolta kunnon läimäisyn, kun hain kollegan palvelemaan häntä omalla kielellään. Kollegat olivat mitä mainioimpia! Kunnioitin heitä tavattomasti, ja olin surullinen kun sijaisuuskauteni päättyi. Hetken tein muita töitä, kouluttauduin kirjastoalalle parin vuoden ajan ja palasin kirjastotyön pariin. Palo alalle oli kova tuolloin, mutta nyt tuntuu ettei uutta opittavaa löydy. Aivot happanevat! Olen muuttunut zombiksi, joka suorittaa nälän velvoittamia pakkoliikkeitä. Silti teen jotakin oikein, sillä asiakkailta tulee hyvää palautetta ja väliaikainen työvoima muistaa hyvällä (tätä jälkimmäistä pidän mittarina siitä etten ole muuttunut kusipääksi).

Lääkkeeksi kyllästyneisyyteen olen hionut vapaa-aikaani ja sen mielekkyyttä. Ei toimi. Työstä on yhä suurempi kiire selvitä takaisin kotiin tekemään mukavia asioita, joiden parissa on aikaansaava ja hyödyllinen.

Moni asiakas ja kirjastolainenkin rakastaa kirjastoa, ja aivan syystä. Mikä voisi olla ylevämpää ja arvokkaampaa kuin maksuton, tasavertainen pääsy tiedon, taidon, kulttuurin ja viihteen äärelle? Kirjaston ohella Internet on mielestäni ihmiskunnan upein keksintö, ja puolustan mm. sen neutraaliutta ja käyttäjien yksityisyyttä. Ei, ne eivät ole itsestäänselvyys (Electronic Frontier Finland), sillä setä haluaa kääriä fyffeä.

Minun urani kirjastotyössä on joka tapauksessa päätöksessään. Lupasin sen itselleni alkuvuonna, ja tänään otan ensimmäiset askeleet kohti vapautta.

Kirjoitettu

Matkan viehätys

Viime vuonna löysin mobiilipelin nimeltään Ingress. Se on Nianticin tekosia kuten myös Pokemon GO, mutta vuosia vanhempi. Ingressin pelaajat ovat agentteja joko Valaistuneiden tahi Vastarinnan puolella, ja pelissä taistellaan alueiden hallinnasta. Vallatakseen alueen oman puolen haltuun on kaadettava vastapuolen portaaleja, kaapattava ne omiin nimiin ja yhdisteltävä ne toisiinsa. Portaali on Nianticille ilmoitettu kulttuurillisesti tai visuaalisesti mielenkiintoinen paikka, rakennus tai teos, joka näkyy pelissä loimuavana pylväänä. Näitä portaaleja on pelkästään Helsingissä tuhansia, ja ne ovat tulleet tunnetuiksi Pokemon GO-pelin ”pokestoppeina” tai ”gymeinä”.

Tutustuin joukkoon ihastuttavan kaheleita ja älykkäitä pelaajia, joiden mukana on päätynyt kummallisiin pusikoihin ja kyliin, yleensä yöaikaan. Useaankin otteeseen olen hypännyt tuntemattoman ihmisen autoon iltamyöhällä tai varhain aamulla, eikä siitä ole seurannut kuin hassuja kontakteja ja isoja vihreitä kenttiä pelikartalle. Niin, ja tarinoita siitä, kuinka en pääse irti turvavöistä, lukitsen itseni lapsilukolla takapenkille tai repeilen hallitsemattomasti aamuyöllä Salossa. Jos nyt totta puhutaan, niin löytyi tuo siippakin saman sekoilun ääreltä. 😊

Kävimme juuri Järvenpäässä tapaamassa kanssapelaajia kahvin ja suunnitelmien merkeissä. Oman puolen pelaajista tulee vanhojen tuttujen remmi, joita tapaa usein arkisen pelin puitteissa sekä myös anomaliatapahtumissa, joita järjestetään suuremmissa kaupungeissa ympäri Eurooppaa – ja maailmaa.

Kirjoitettu

Perinnepohdinnat

Tapoja ja juhla-aikoihin liittyviä rituaaleja omaksutaan ensisijaisesti kotioloista, jonkin verran ehkä ystäviltä ja kumppanilta. Lapsena erityisesti joulu oli salamyhkäistä, tunnelmallista aikaa, vaikka ensimmäinen satsi piparkakkuja leivottiin jo itsenäisyyspäivänä ja toinen aivan joulun kynnyksellä. Aattona syötiin riisipuuroa, ”sekametelisoppaa”, karjalanpaistia ja kinkkua. Laatikoista ja muista epäilyttävistä en välittänyt! Äitini jouluspesiaali oli kuitenkin lanttukukko. Työläänä herkkuna sitä tehtiin lähinnä jouluisin. Joulupukin roolin hoiti viinaanmenevä naapurin setä, jolle vissiin laulaa lurittelin sen verran, että pikku ryyppy maistui myös muille läsnäolleille. Joulunpyhinä imuroitiin lahjasuklaat ja rakenneltiin Suomen karttaa esittävää tuhatpalaista palapeliä.

Lapsuusaikojen jälkeen jouluni eivät ole olleet juhlallisia, mutta usein mainioita. Muistan teiniajoiltani erään, kun kaupasta sai vielä kahvisuklaata, intouduin virkkaamisesta ja jutustelin vanhojen tuttujen kanssa irkissä. Sain yhdeltä irkkitutultani postissa Linnunradan käsikirja liftareille -kuunnelman CD:lle poltettuna. Oli lokakuu. Se oli loistojoulu!

Traditiot eivät ole koskaan liikuttaneet minua. En ymmärrä miksi jouluna pitäisi olla kinkku pöydässä, mutta hyväksyn sen toki – on paljon väkeä joille se on erityisen tärkeää. Joulu on hyvä tekosyy ostaa tavallista parempaa suklaata! Silloin sitä on saatavilla.

Lempijuhla minulla on, ja se on pääsiäinen, vaikkakin pakanallisessa mielessä. Sehän on selvää – alkavan kevään juhla, jolloin on tarkoitus ihastella heräilevää luontoa (sikäli kun se katsoo parhaaksi ajoittaa heräämisensä pääsiäiselle). Siinä on virtaa ja valoa ja se on myös hämmentävän kieroa. Tämän minä ymmärrän. Ymmärrän keltaisen, ruskean ja valkoisen, sekä tiput, puput ja munat. Mämmiä en. Njet. Vaan jos opin juomaan kahvia tänä vuonna, löydän mämmin kymmenen vuoden kuluttua.

Kirjoitettu

Ulkonäköpaineet pois!

En ole vuosiin kokenut häpeää tai muutakaan negatiivista noin ulkonäköni ja painoni puitteissa. Kärsin sellaisesta joskus teini-iässä niin kuin kaikki muutkin. Pitkään aikaan ei ole syvyyksissä ailahdellut muuta kuin pientä tyytyväisyyttä – tässäpä olen, ja emäntämuotoinen olemukseni hohkaa voimaa. Erinäköiset ihmiset ovat erilaisia makuja näköaistille. Vain harjaantumaton silmä näkee kauneutta vain yhdessä olomuodossa.

Haluatko päästä irti pyllypaniikista, masumasennuksesta tahi allialakulosta? Se on helppoa! Älä lue uutisia, naistenlehtiä, juorulehtiä tahi muotiblogeja, äläkä arvostele muita. Television katselun lopettaminen auttaa myös. Saat takuuvarmoja tuloksia jo puolessa vuodessa!

Jooh, tiedän ettei kukaan todella halua luopua lempijutuistaan. Elämä on valintoja, ja tämä on minun.

Paluu asiaan. Epäilen, että aivoille on melko yhdentekevää näkeekö ihmisiä kadulla vai televisiosta. Jos katselisin laittautuneita ihmisiä töllöstä useita tunteja, kauemmin kuin arkielämäänsä eläviä ”luonnossa”, voisi itsetuntoni päästä horjumaan. Pinkeistä pyllyistä ja epäkäytännöllisistä hepenistä tulisi mielessäni uusi normaalin määritelmä, ja halveksuisin itseäni ja muita, jotka eivät sopeudu pääni sisälle asettuneeseen normaaliin.

Tarkennukseksi vielä: vastustan pahaa oloa, en ihmisten harrastuksia ja mielenkiinnon kohteita. Jos ei koe oloaan hyväksi omassa kropassaan, jonkin on muututtava – joko kropan tai sitten sen koetun normaalin. Valitkaamme viisaudella!

Kirjoitettu

Kivussa kiinni

Arvelen, että olen ikääni nähden selvinnyt melko vähin fyysisin kivuin. Minusta ei ole mitään luomea kummempaa leikattu, ja kaikki krooniset häröt ovat lääkittävissä tai vältettävissä.

Toinen työpäivä loman jälkeen, ja luikin jo infernaalisen vatsakivun tähden hieman etuajassa kotiin. Hetken kuvittelin pärjääväni, kunnes totesin, etten itsekään haluaisi asioida irvistelevän ja puhisevan virkailijan kanssa. Kotiinpääsy on helpotus, kun kipua vastaan ei tarvitse taistella, eikä yrittää teeskennellä olevansa kunnossa. Sama asia, oikeastaan.

Onko teeskentely koskaan korjannut kipua? Sehän on kivun kieltämistä. Joskus lievä kipu voi unohtua, jos pää saa parempaa tekemistä, mutta suoran naaman ja ryhdin pitäminen kiputiloissa tuntuu pahentavan asiaa. Silti niin on tehtävä, jos meinaa hoitaa asiakaspalveluhommia. Luovuttaminen tuntuu aina yhtä häpeälliseltä, kun joku sen minun osuuteni työstä joutuu sitten hoitamaan. Kipu on tosiasia, jolle voi oikeastaan vain antautua sitä lievittääkseen. Siiheksi että se on vain viesti elimistön virhetilanteesta, siinä totisesti on intensiteettiä!

Pystyssä oleminen tuntuu lietsovan kivun leimahduksia, joten isken pääni tyynyyn.