Kirjoitettu

Ikigai

Ajatukset yhdentyvät. Ryöpsähtelevät intoiluni japanilaista kulttuuria, bento-lounaita, KonMari-metodia ja tuoreimmillaan Ikigai-kirjaa kohtaan ovat kaikki oireita samasta asiasta (no joo, Japani-vimmastakin). Karsin turhaa kaikilla elämän osa-alueilla ja järjestelen mielekkäitä asioita, jotta löydän kutsumukseni. Haluaisin sen olevan kirjoittaminen, sillä kunnioitan sitä niin suuresti. En kuitenkaan ymmärrä tekstien rakenteita niin, että uskoisin ”ikigain” olevan siinä.

Silkkaa kärsimättömyyttäni hankin e-kirjana Héctor Garcían ja Francesc Miralles’n teoksen Ikigai: The Japanese Secret to a Long and Happy Life. Siinä pohdiskellaan ns. sinisiä alueita, erityisesti Okinawan saaren kylää nimeltään Ogimi, jossa ihmiset elävät satavuotiaiksi ja ovat yhä vanhoilla päivillään virkkuja, hyvävointisia ja elämänhaluisia. Lukeminen on yhä kesken, mutta tulevissa luvuissa käsitellään hyvin varmasti yhteisöllisyyttä, luonnonläheisyyttä, terveitä ruokailutapoja ja ikigaita – sitä syytä, miksi nousta ylös aamulla, ja miten sen löytää. Teos on käytännössä self-helpiä, jolle tavallisesti luimuilen, mutta Japani-teema helpottaa. Itselle vieraampi näkökulma on aina tutustumisen arvoista.

Self-helpin suosio kertoo, että ihmiset eivät ole tyytyväisiä elämiinsä ja kokevat merkityksettömyyttä. Yllättävän moni epäilee syyksi tietotekniikkaa. Tässäkin kirjassa esitetään, että erilaiset hälytys- ja viestiäänet ja ylimääräiset ärsykkeet aiheuttavat ylimääräistä stressiä ja katkovat keskittymisen, jolloin tavoiteltu uppoutuneisuuden tila, flow, jää saavuttamatta. Flow-tilan arvellaan olevan merkki siitä, että tehtävä liittyy tekijän omaan kutsumukseen, ikigaihin.

Flowta etsimään siis. ->

Kirjoitettu

Päätöksen kyseenalaistaminen

Silloin, kun päähänsä saa tarpeeksi suuren ajatuksen, se valtaa aistit. Kaikki ärsykkeet filtteröityvät ajatuksen lävitse. Kaikki liittyy siihen. Seuraavassa sekunnissa filtteri putoaa ja voi vain hämmentyä – päätinkö todella näin? Onkohan tämä virhe? Olinkohan se edes minä?

Ratkaisu voi olla niin karmaisevan itsestäänselvä, että on helpompi kyseenalaistaa itsensä. Turvallisen mutta mitään antamattoman työn jättäminen ja muutto toisaalle on hillittömän suuri elämänmuutos: luopua nyt kaikesta kerralla. Elämän laajuinen konmaritus, vaikka vaihtoehtoja on loputtomiin! Vaan jos en nyt irrottaudu lähinnä mielipahaa aiheuttavista asioista, milloin? Vuoden kuluttua? Viiden vuoden päästä? Miten voin tuolloin, jos annan aivojeni pölyttyä ja kroppani rapautua?

Olen sillä paljonpuhutulla kynnyksellä, uskallanko luottaa elämän kantavuuteen. Takaraivossa kytee hassu pieni pelko, menetänkö jotakin muuttamalla pois Helsingistä. Täällä on silmittömästi mahdollisuuksia, joita en ole käyttänyt tähänkään mennessä. Tykkään paikallisesta liikenteestä, niin busseista, metroista kuin raitiovaunuistakin, mutta se ei ole mikään syy jäädä. En koe tarvetta päästä suuriin kauppoihin asioimaan – minulla on se mitä tarvitsen. Työpaikkoja saa muualtakin, ja yrittäjyys on vaihtoehto.

Mitä en Helsingistä jää kaipaamaan: väentungokset, kireät ja kiireiset ihmiset, bisnesohjukset, tyrkyttäjät. Työni. Ihmisiä ehkä ikävöin, mutta en tätä työtä. Pian annan senkin pois.

Kirjoitettu

Urautuneisuus

Kymmenisen vuotta sitten olin sijaisena suuressa ja vilkkaassa kirjastossa. Kielitaidossani oli puutteita kyseisen alueen asujaimistoon nähden, ja sainpa kerran pieneltä mummolta kunnon läimäisyn, kun hain kollegan palvelemaan häntä omalla kielellään. Kollegat olivat mitä mainioimpia! Kunnioitin heitä tavattomasti, ja olin surullinen kun sijaisuuskauteni päättyi. Hetken tein muita töitä, kouluttauduin kirjastoalalle parin vuoden ajan ja palasin kirjastotyön pariin. Palo alalle oli kova tuolloin, mutta nyt tuntuu ettei uutta opittavaa löydy. Aivot happanevat! Olen muuttunut zombiksi, joka suorittaa nälän velvoittamia pakkoliikkeitä. Silti teen jotakin oikein, sillä asiakkailta tulee hyvää palautetta ja väliaikainen työvoima muistaa hyvällä (tätä jälkimmäistä pidän mittarina siitä etten ole muuttunut kusipääksi).

Lääkkeeksi kyllästyneisyyteen olen hionut vapaa-aikaani ja sen mielekkyyttä. Ei toimi. Työstä on yhä suurempi kiire selvitä takaisin kotiin tekemään mukavia asioita, joiden parissa on aikaansaava ja hyödyllinen.

Moni asiakas ja kirjastolainenkin rakastaa kirjastoa, ja aivan syystä. Mikä voisi olla ylevämpää ja arvokkaampaa kuin maksuton, tasavertainen pääsy tiedon, taidon, kulttuurin ja viihteen äärelle? Kirjaston ohella Internet on mielestäni ihmiskunnan upein keksintö, ja puolustan mm. sen neutraaliutta ja käyttäjien yksityisyyttä. Ei, ne eivät ole itsestäänselvyys (Electronic Frontier Finland), sillä setä haluaa kääriä fyffeä.

Minun urani kirjastotyössä on joka tapauksessa päätöksessään. Lupasin sen itselleni alkuvuonna, ja tänään otan ensimmäiset askeleet kohti vapautta.

Kirjoitettu

Matkan viehätys

Viime vuonna löysin mobiilipelin nimeltään Ingress. Se on Nianticin tekosia kuten myös Pokemon GO, mutta vuosia vanhempi. Ingressin pelaajat ovat agentteja joko Valaistuneiden tahi Vastarinnan puolella, ja pelissä taistellaan alueiden hallinnasta. Vallatakseen alueen oman puolen haltuun on kaadettava vastapuolen portaaleja, kaapattava ne omiin nimiin ja yhdisteltävä ne toisiinsa. Portaali on Nianticille ilmoitettu kulttuurillisesti tai visuaalisesti mielenkiintoinen paikka, rakennus tai teos, joka näkyy pelissä loimuavana pylväänä. Näitä portaaleja on pelkästään Helsingissä tuhansia, ja ne ovat tulleet tunnetuiksi Pokemon GO-pelin ”pokestoppeina” tai ”gymeinä”.

Tutustuin joukkoon ihastuttavan kaheleita ja älykkäitä pelaajia, joiden mukana on päätynyt kummallisiin pusikoihin ja kyliin, yleensä yöaikaan. Useaankin otteeseen olen hypännyt tuntemattoman ihmisen autoon iltamyöhällä tai varhain aamulla, eikä siitä ole seurannut kuin hassuja kontakteja ja isoja vihreitä kenttiä pelikartalle. Niin, ja tarinoita siitä, kuinka en pääse irti turvavöistä, lukitsen itseni lapsilukolla takapenkille tai repeilen hallitsemattomasti aamuyöllä Salossa. Jos nyt totta puhutaan, niin löytyi tuo siippakin saman sekoilun ääreltä. 😊

Kävimme juuri Järvenpäässä tapaamassa kanssapelaajia kahvin ja suunnitelmien merkeissä. Oman puolen pelaajista tulee vanhojen tuttujen remmi, joita tapaa usein arkisen pelin puitteissa sekä myös anomaliatapahtumissa, joita järjestetään suuremmissa kaupungeissa ympäri Eurooppaa – ja maailmaa.

Kirjoitettu

Perinnepohdinnat

Tapoja ja juhla-aikoihin liittyviä rituaaleja omaksutaan ensisijaisesti kotioloista, jonkin verran ehkä ystäviltä ja kumppanilta. Lapsena erityisesti joulu oli salamyhkäistä, tunnelmallista aikaa, vaikka ensimmäinen satsi piparkakkuja leivottiin jo itsenäisyyspäivänä ja toinen aivan joulun kynnyksellä. Aattona syötiin riisipuuroa, ”sekametelisoppaa”, karjalanpaistia ja kinkkua. Laatikoista ja muista epäilyttävistä en välittänyt! Äitini jouluspesiaali oli kuitenkin lanttukukko. Työläänä herkkuna sitä tehtiin lähinnä jouluisin. Joulupukin roolin hoiti viinaanmenevä naapurin setä, jolle vissiin laulaa lurittelin sen verran, että pikku ryyppy maistui myös muille läsnäolleille. Joulunpyhinä imuroitiin lahjasuklaat ja rakenneltiin Suomen karttaa esittävää tuhatpalaista palapeliä.

Lapsuusaikojen jälkeen jouluni eivät ole olleet juhlallisia, mutta usein mainioita. Muistan teiniajoiltani erään, kun kaupasta sai vielä kahvisuklaata, intouduin virkkaamisesta ja jutustelin vanhojen tuttujen kanssa irkissä. Sain yhdeltä irkkitutultani postissa Linnunradan käsikirja liftareille -kuunnelman CD:lle poltettuna. Oli lokakuu. Se oli loistojoulu!

Traditiot eivät ole koskaan liikuttaneet minua. En ymmärrä miksi jouluna pitäisi olla kinkku pöydässä, mutta hyväksyn sen toki – on paljon väkeä joille se on erityisen tärkeää. Joulu on hyvä tekosyy ostaa tavallista parempaa suklaata! Silloin sitä on saatavilla.

Lempijuhla minulla on, ja se on pääsiäinen, vaikkakin pakanallisessa mielessä. Sehän on selvää – alkavan kevään juhla, jolloin on tarkoitus ihastella heräilevää luontoa (sikäli kun se katsoo parhaaksi ajoittaa heräämisensä pääsiäiselle). Siinä on virtaa ja valoa ja se on myös hämmentävän kieroa. Tämän minä ymmärrän. Ymmärrän keltaisen, ruskean ja valkoisen, sekä tiput, puput ja munat. Mämmiä en. Njet. Vaan jos opin juomaan kahvia tänä vuonna, löydän mämmin kymmenen vuoden kuluttua.

Kirjoitettu

Ulkonäköpaineet pois!

En ole vuosiin kokenut häpeää tai muutakaan negatiivista noin ulkonäköni ja painoni puitteissa. Kärsin sellaisesta joskus teini-iässä niin kuin kaikki muutkin. Pitkään aikaan ei ole syvyyksissä ailahdellut muuta kuin pientä tyytyväisyyttä – tässäpä olen, ja emäntämuotoinen olemukseni hohkaa voimaa. Erinäköiset ihmiset ovat erilaisia makuja näköaistille. Vain harjaantumaton silmä näkee kauneutta vain yhdessä olomuodossa.

Haluatko päästä irti pyllypaniikista, masumasennuksesta tahi allialakulosta? Se on helppoa! Älä lue uutisia, naistenlehtiä, juorulehtiä tahi muotiblogeja, äläkä arvostele muita. Television katselun lopettaminen auttaa myös. Saat takuuvarmoja tuloksia jo puolessa vuodessa!

Jooh, tiedän ettei kukaan todella halua luopua lempijutuistaan. Elämä on valintoja, ja tämä on minun.

Paluu asiaan. Epäilen, että aivoille on melko yhdentekevää näkeekö ihmisiä kadulla vai televisiosta. Jos katselisin laittautuneita ihmisiä töllöstä useita tunteja, kauemmin kuin arkielämäänsä eläviä ”luonnossa”, voisi itsetuntoni päästä horjumaan. Pinkeistä pyllyistä ja epäkäytännöllisistä hepenistä tulisi mielessäni uusi normaalin määritelmä, ja halveksuisin itseäni ja muita, jotka eivät sopeudu pääni sisälle asettuneeseen normaaliin.

Tarkennukseksi vielä: vastustan pahaa oloa, en ihmisten harrastuksia ja mielenkiinnon kohteita. Jos ei koe oloaan hyväksi omassa kropassaan, jonkin on muututtava – joko kropan tai sitten sen koetun normaalin. Valitkaamme viisaudella!

Kirjoitettu

Kivussa kiinni

Arvelen, että olen ikääni nähden selvinnyt melko vähin fyysisin kivuin. Minusta ei ole mitään luomea kummempaa leikattu, ja kaikki krooniset häröt ovat lääkittävissä tai vältettävissä.

Toinen työpäivä loman jälkeen, ja luikin jo infernaalisen vatsakivun tähden hieman etuajassa kotiin. Hetken kuvittelin pärjääväni, kunnes totesin, etten itsekään haluaisi asioida irvistelevän ja puhisevan virkailijan kanssa. Kotiinpääsy on helpotus, kun kipua vastaan ei tarvitse taistella, eikä yrittää teeskennellä olevansa kunnossa. Sama asia, oikeastaan.

Onko teeskentely koskaan korjannut kipua? Sehän on kivun kieltämistä. Joskus lievä kipu voi unohtua, jos pää saa parempaa tekemistä, mutta suoran naaman ja ryhdin pitäminen kiputiloissa tuntuu pahentavan asiaa. Silti niin on tehtävä, jos meinaa hoitaa asiakaspalveluhommia. Luovuttaminen tuntuu aina yhtä häpeälliseltä, kun joku sen minun osuuteni työstä joutuu sitten hoitamaan. Kipu on tosiasia, jolle voi oikeastaan vain antautua sitä lievittääkseen. Siiheksi että se on vain viesti elimistön virhetilanteesta, siinä totisesti on intensiteettiä!

Pystyssä oleminen tuntuu lietsovan kivun leimahduksia, joten isken pääni tyynyyn.

Kirjoitettu

Näkemisestä

Sain silmälasit 12-vuotiaana. Graafista viestintää opiskellessa menin usein tuijottamaan opettajan kirjoituksia taululle, kun en nähnyt vanhentuneilla laseilla kauempaa.

Hämmingit näkemisessä vaikuttavat maailmankuvaan, ehkä jopa persoonaan (ainakin minussa). En ole kiinnostunut maisemista! Sittemmin kuolleen kuvataideharrastukseni puitteissa keskityin aina ihmiskasvoihin, eläimiin ja yksittäisiin kasveihin, asioihin, joita on mahdollista tarkastella läheltä. Vaikutun kokonaisuuksista joita voin ajatella, mutta en esimerkiksi luontonäkymien kaltaisista fyysisten asioiden sekametelisopista. Anna kivi, niin viihdyn – osoita kiviröykkiö, ja tylsistyn. En näe enkä aina tahdokaan nähdä metsää puilta, sillä minulle riittää sitäkin sorttia yksi kerrallaan. Mikä valtavuus yhdessä puussa tahi sen kaarnalla kapuavassa kovakuoriaisessa!

Tyytyväisyys tällaiseen voi silti olla huono juttu. Viihdyn kotona, ja katseluetäisyys on tavallisesti kovin lyhyt. En enää näe hyvilläkään laseilla kauas, sillä tietyn pisteen jälkeen näen kohteet kahtena. (On kaikkien etu ettei minulla ole ajokorttia.) Mikäli viihdyn ulkosalla pidempään, kahtena näkeminen hellittää hieman ja näen tarkasti kauemmas. Ei ole liioiteltua sanoa että kauas katseleminen lepuuttaa silmiä.

Kävin toukokuussa Alankomaissa, ja majoituin mukavan junamatkan päässä Amsterdamista maatilalla. Kaksi lehmää vispasi häntiään sirkusvaunun muotoisen majapaikkani edustalla. Niiden ohi näki helposti kilometrien päähän terassilta. Niissä hetkissä oli lepo, sillä taivas oli avara ja kirkas.

Ei ole suomalaisen mielenmaisema avara ja kirkas. On mäkiä ja metsää itsen ja määränpään välissä – mitäpä sitä siis turhaa tavoitella, tässäkin on riittävän hyvä. Alankomaalaisella on kohde näkyvissä: se on vain matkan taittamisen päässä tässä meren alta rajatussa maassa. Pyörän selässä se onnistuu.

Kirjoitettu

Ajattelun aika

Työskentelin muinoin lastenkirjastovirkailijana. Alussa kuvittelin, että minun on oltava se ilkeä täti joka komentaa ja vaatii hiljaisuutta. Onneksi tajusin nopeasti, että on parempi saada hyvä kontakti tenaviin, niin he sekä toimivat kuin ajatus että käyvät kysymässä ”milloin sulla on sitä vapaa-aikaa, tule jo pelaamaan”. Tiukka kontrolli toimii kokemukseni mukaan aina huonommin kuin luottamus, eikä pelkästään lasten kanssa.

Olipa kerran jokin pienen kirjaston tapahtumapäivä, jossa minun oli tarkoitus tehdä kasvomaalauksia ipanoille. Ensimmäinen rohkea kihisi jännityksestä, kun sivelin varsin näyttävän pupumaskin hänen kasvoilleen – ja porkkana tietysti suupieleen. Hetken kuluttua pieni poika tuli äitinsä tuuppimana lähistölle. Poika katseli maahan ja yritti livahtaa äidin jalkojen taakse. Äiti tiesi, että lapsi haluaisi kovasti kasvomaalauksen, mutta tämä ujosteli ankarasti. Sanoin, että ehkä sitten kohta, niin voi rauhassa miettiä millaisen haluaa. Kului kymmenisen minuuttia, ja poika käytännössä leijui kasvomaalauspisteelle! Hän ei halunnut mitään mallin mukaista maalausta, vaan pienen hirven kuvan. No sehän onnistui. Lapsi katseli minua haltioissaan, kun sipaisin ruskean hirven muotoja usvaiseen maisemaan, ja riemuitsi nähdessään maalauksen peilistä.

Tätä ajattelen silloin, kun hämmennyn kaupassa. Toisinaan, kun menen hankkimaan jotakin tiettyä tavaraa, menen jotenkin mutkalle valikoimasta ja värikkäistä pakkauksista. Saatan käydä parissakin liikkeessä, ja lähetän ystävälliset myyjäparat matkoihinsa. Lopulta poistun tyhjin käsin – jälkeenpäin joko unohdan koko asian tai kiroan saamattomuuttani.

Aikaa ajatella. Sitä ei nykyisin ihmisille juuri anneta, koska toivotaan, että epäröinti muutetaan säikäytyksellä tai palvelun tarjoamisella ostopäätökseksi. Eikä siinä mitään, sodassa ja kaupankäynnissä kaikki keinot ovat… no, eipä siinä ihmistä ajatella. Joka tapauksessa näyttää siltä, että aikuinen on yksin vastuussa ajattelulle varattavasta ajastaan. Siinäpä oleellinen peruste, miksi väki ostaa netistä mieluusti, ja isommat kivijalkaliikkeet kärsivät asiakaskadosta. Ei se, että ihmiset haluaisivat olla kotonaan, vaan se, että haluavat valita ja ajatella rauhassa! Niin voimme myös itse ratkaista, kenen markkinointiviestintä ylipäätään saavuttaa meidät, emmekä ole yksin väenvilinässä alttiina kaikelle visuaaliselle tyrkytykselle. Hei, mites olisi vähä-ärsykkeinen ruokakauppa?

Kirjoitettu

Äiti kylässä

Mamma piipahti. Kutsun hänet mielelläni käymään, että istuisimme ja juttelisimme. Se ei kuitenkaan käy päinsä, sillä ennen kuin ehdin kissaa sanoa, mammalla on rätti kädessä. Kun se kissa on mainittu, rätti on jo vaihtunut mopiksi.

Eipä siinä, höpötellähän voi siinä siivotessakin. Siistiäkin tulee, mutta se on enemmän mutsini päämäärä kuin minun. Kun hän kolmensadan kilometrin päästä tulee käymään, niin soisi kyllä vieraankin istua ja olla vähän passattavana! Vaan ei, ei meikän mutsi. Mutsi on aseistettu imurilla, eikä epäröi käyttää sitä…

Äiskä on pysähtynyt kaksi kertaa, joita olen ollut todistamassa. Stopeista oli vastuussa lonkkaleikkaukset, joiden myötä ympäriinsä viipottavan äitipoloni nopeat käännökset vaihtuivat köpöttelyksi. Silloin! Silloin hän oli mukavasti paikallaan keskusteluita varten! Ja hyviä ne olivatkin. Kummasti syveni mielikuva äidin mielenmaisemista, ja arvostukseni häntä kohtaan lisääntyi merkittävästi. Pitäisi aina muistaa, että ihmisillä on syynsä tehdä niin kuin tekevät.

Ensi kerralla kun saan äitini kylään, varmistan, että missään ei ole mitään siivottavaa. Mitäs siihen sanot!