Kirjoitettu

Kivussa kiinni

Arvelen, että olen ikääni nähden selvinnyt melko vähin fyysisin kivuin. Minusta ei ole mitään luomea kummempaa leikattu, ja kaikki krooniset häröt ovat lääkittävissä tai vältettävissä.

Toinen työpäivä loman jälkeen, ja luikin jo infernaalisen vatsakivun tähden hieman etuajassa kotiin. Hetken kuvittelin pärjääväni, kunnes totesin, etten itsekään haluaisi asioida irvistelevän ja puhisevan virkailijan kanssa. Kotiinpääsy on helpotus, kun kipua vastaan ei tarvitse taistella, eikä yrittää teeskennellä olevansa kunnossa. Sama asia, oikeastaan.

Onko teeskentely koskaan korjannut kipua? Sehän on kivun kieltämistä. Joskus lievä kipu voi unohtua, jos pää saa parempaa tekemistä, mutta suoran naaman ja ryhdin pitäminen kiputiloissa tuntuu pahentavan asiaa. Silti niin on tehtävä, jos meinaa hoitaa asiakaspalveluhommia. Luovuttaminen tuntuu aina yhtä häpeälliseltä, kun joku sen minun osuuteni työstä joutuu sitten hoitamaan. Kipu on tosiasia, jolle voi oikeastaan vain antautua sitä lievittääkseen. Siiheksi että se on vain viesti elimistön virhetilanteesta, siinä totisesti on intensiteettiä!

Pystyssä oleminen tuntuu lietsovan kivun leimahduksia, joten isken pääni tyynyyn.

Kirjoitettu

Näkemisestä

Sain silmälasit 12-vuotiaana. Graafista viestintää opiskellessa menin usein tuijottamaan opettajan kirjoituksia taululle, kun en nähnyt vanhentuneilla laseilla kauempaa.

Hämmingit näkemisessä vaikuttavat maailmankuvaan, ehkä jopa persoonaan (ainakin minussa). En ole kiinnostunut maisemista! Sittemmin kuolleen kuvataideharrastukseni puitteissa keskityin aina ihmiskasvoihin, eläimiin ja yksittäisiin kasveihin, asioihin, joita on mahdollista tarkastella läheltä. Vaikutun kokonaisuuksista joita voin ajatella, mutta en esimerkiksi luontonäkymien kaltaisista fyysisten asioiden sekametelisopista. Anna kivi, niin viihdyn – osoita kiviröykkiö, ja tylsistyn. En näe enkä aina tahdokaan nähdä metsää puilta, sillä minulle riittää sitäkin sorttia yksi kerrallaan. Mikä valtavuus yhdessä puussa tahi sen kaarnalla kapuavassa kovakuoriaisessa!

Tyytyväisyys tällaiseen voi silti olla huono juttu. Viihdyn kotona, ja katseluetäisyys on tavallisesti kovin lyhyt. En enää näe hyvilläkään laseilla kauas, sillä tietyn pisteen jälkeen näen kohteet kahtena. (On kaikkien etu ettei minulla ole ajokorttia.) Mikäli viihdyn ulkosalla pidempään, kahtena näkeminen hellittää hieman ja näen tarkasti kauemmas. Ei ole liioiteltua sanoa että kauas katseleminen lepuuttaa silmiä.

Kävin toukokuussa Alankomaissa, ja majoituin mukavan junamatkan päässä Amsterdamista maatilalla. Kaksi lehmää vispasi häntiään sirkusvaunun muotoisen majapaikkani edustalla. Niiden ohi näki helposti kilometrien päähän terassilta. Niissä hetkissä oli lepo, sillä taivas oli avara ja kirkas.

Ei ole suomalaisen mielenmaisema avara ja kirkas. On mäkiä ja metsää itsen ja määränpään välissä – mitäpä sitä siis turhaa tavoitella, tässäkin on riittävän hyvä. Alankomaalaisella on kohde näkyvissä: se on vain matkan taittamisen päässä tässä meren alta rajatussa maassa. Pyörän selässä se onnistuu.

Kirjoitettu

Ajattelun aika

Työskentelin muinoin lastenkirjastovirkailijana. Alussa kuvittelin, että minun on oltava se ilkeä täti joka komentaa ja vaatii hiljaisuutta. Onneksi tajusin nopeasti, että on parempi saada hyvä kontakti tenaviin, niin he sekä toimivat kuin ajatus että käyvät kysymässä ”milloin sulla on sitä vapaa-aikaa, tule jo pelaamaan”. Tiukka kontrolli toimii kokemukseni mukaan aina huonommin kuin luottamus, eikä pelkästään lasten kanssa.

Olipa kerran jokin pienen kirjaston tapahtumapäivä, jossa minun oli tarkoitus tehdä kasvomaalauksia ipanoille. Ensimmäinen rohkea kihisi jännityksestä, kun sivelin varsin näyttävän pupumaskin hänen kasvoilleen – ja porkkana tietysti suupieleen. Hetken kuluttua pieni poika tuli äitinsä tuuppimana lähistölle. Poika katseli maahan ja yritti livahtaa äidin jalkojen taakse. Äiti tiesi, että lapsi haluaisi kovasti kasvomaalauksen, mutta tämä ujosteli ankarasti. Sanoin, että ehkä sitten kohta, niin voi rauhassa miettiä millaisen haluaa. Kului kymmenisen minuuttia, ja poika käytännössä leijui kasvomaalauspisteelle! Hän ei halunnut mitään mallin mukaista maalausta, vaan pienen hirven kuvan. No sehän onnistui. Lapsi katseli minua haltioissaan, kun sipaisin ruskean hirven muotoja usvaiseen maisemaan, ja riemuitsi nähdessään maalauksen peilistä.

Tätä ajattelen silloin, kun hämmennyn kaupassa. Toisinaan, kun menen hankkimaan jotakin tiettyä tavaraa, menen jotenkin mutkalle valikoimasta ja värikkäistä pakkauksista. Saatan käydä parissakin liikkeessä, ja lähetän ystävälliset myyjäparat matkoihinsa. Lopulta poistun tyhjin käsin – jälkeenpäin joko unohdan koko asian tai kiroan saamattomuuttani.

Aikaa ajatella. Sitä ei nykyisin ihmisille juuri anneta, koska toivotaan, että epäröinti muutetaan säikäytyksellä tai palvelun tarjoamisella ostopäätökseksi. Eikä siinä mitään, sodassa ja kaupankäynnissä kaikki keinot ovat… no, eipä siinä ihmistä ajatella. Joka tapauksessa näyttää siltä, että aikuinen on yksin vastuussa ajattelulle varattavasta ajastaan. Siinäpä oleellinen peruste, miksi väki ostaa netistä mieluusti, ja isommat kivijalkaliikkeet kärsivät asiakaskadosta. Ei se, että ihmiset haluaisivat olla kotonaan, vaan se, että haluavat valita ja ajatella rauhassa! Niin voimme myös itse ratkaista, kenen markkinointiviestintä ylipäätään saavuttaa meidät, emmekä ole yksin väenvilinässä alttiina kaikelle visuaaliselle tyrkytykselle. Hei, mites olisi vähä-ärsykkeinen ruokakauppa?

Kirjoitettu

Äiti kylässä

Mamma piipahti. Kutsun hänet mielelläni käymään, että istuisimme ja juttelisimme. Se ei kuitenkaan käy päinsä, sillä ennen kuin ehdin kissaa sanoa, mammalla on rätti kädessä. Kun se kissa on mainittu, rätti on jo vaihtunut mopiksi.

Eipä siinä, höpötellähän voi siinä siivotessakin. Siistiäkin tulee, mutta se on enemmän mutsini päämäärä kuin minun. Kun hän kolmensadan kilometrin päästä tulee käymään, niin soisi kyllä vieraankin istua ja olla vähän passattavana! Vaan ei, ei meikän mutsi. Mutsi on aseistettu imurilla, eikä epäröi käyttää sitä…

Äiskä on pysähtynyt kaksi kertaa, joita olen ollut todistamassa. Stopeista oli vastuussa lonkkaleikkaukset, joiden myötä ympäriinsä viipottavan äitipoloni nopeat käännökset vaihtuivat köpöttelyksi. Silloin! Silloin hän oli mukavasti paikallaan keskusteluita varten! Ja hyviä ne olivatkin. Kummasti syveni mielikuva äidin mielenmaisemista, ja arvostukseni häntä kohtaan lisääntyi merkittävästi. Pitäisi aina muistaa, että ihmisillä on syynsä tehdä niin kuin tekevät.

Ensi kerralla kun saan äitini kylään, varmistan, että missään ei ole mitään siivottavaa. Mitäs siihen sanot!

Kirjoitettu

Ennen kukonlaulua

Jostain syystä nousimme siipan kanssa jo aamuviideltä. Päivä näyttää tästä lähtökohdasta aivan toisenlaiselta, kuin jos kiukulla raahautuisi suihkuun seitsemältä. Olen yöeläin, mutta voi kai yöstä nauttia myös sen loppupäästä käsin?

Kuten aiemminkin todettua, aika on ainoa mitä meillä todella on. Sitä on myös varsin rajallinen määrä. Yön rauha koostuu vaienneista koneista ja laitteista, nukkuvien ihmisten hengityksestä ja pihalla puuhastelevista eläimistä. Herääminen tapahtuu lempeästi ilman raastavia aistiärsykkeitä, ja aivoilla on aika ja paikka käynnistyä aamuun.

Vanha ystävä kirjoitti viitisentoista vuotta sitten sadun, jossa päähenkilö nukahtamisen rajalla pysäytti Nukkumatin kesken tämän työnteon, ja vaati saada valvoa siksi, että osaa levätä nukkumattakin. Päähenkilö pääsi Nukkumatin sinisellä autolla Untenmaille, ja sai pienen kokeen jälkeen luvan valvoa. Nukkumatti piti myös ankaran monologin herätyskelloja vastaan. Haikea tarina, sillä minäkin mielelläni valvoisin kaiken aikaa ja todistaisin elämää enkä unien kummallisuuksista pilkottua filminauhaa. Lepääminen kuulostaa jopa paremmalta kuin nukkuminen, sillä unesta ei aina palaa virkistyneenä.

Jotta saisin aamuyön tunnit omaksi, täytyisi luopua ilta-ajasta (minulla ei ole nukkumisesta vapauttavaa sopimusta Nukkumatin kanssa). Iltaisin tulee tv-ohjelmia, joita en katso. Illassa on kohinaa ja iltaisesta vapaa-ajastaan kiinni pitävien hätäisyyttä, minunkin. Työaamuja edeltävinä iltoina tapaan varastaa itseltäni aikaa säheltämiseen. Mitä jos unille menoa oikein odottaisi, että lahjoittaisi itselleen aamuyön? Melkein kuin saisi veronpalautusta!

Kirjoitettu

Puseron historia

Kävin vaatteet läpi eilen, ja karsin vain tavallisen ostoskassillisen verran. Aivan uuden näköisen, yli kymmenen vuotta vanhan puseron puin ylleni kesken karsimisen – pidän siitä kovin, vaikka kymmeneen vuoteen en ole sitä pitänyt! Ystävä otti siitä muinoin kaavat ja siippakin kehui nähtyään.

Mitä siis on tapahtunut? En keksi kuin yhden minua ja tätä vaatetta koskevan jutun. Juurikin kymmenisen vuotta sitten istuin kirjaston asiakaspalvelutiskissä tämä pusero päälläni, ja pieni mummo tiedusteli ystävällisesti, odotanko kenties vauvaa. Vastasin muistaakseni että en, tämä on vain läskiä – mutta puseron rypytys tosiaan vähän pussitti vatsan kohdalta. Taisin olla aika kauhistunut ajatuksesta, koska sittemmin pusero jäi kaappiin, ja siellä se on ollut. Muuttanut mukana, koska se todella sopii minulle.

Nyt kun pysähdyn asian äärelle, ihmettelen, mitä pahaa mummukan kysymyksessä oikein oli ja miksi hylkäsin hyvän vaatekappaleen. Tilanne on korjattava – pidän tätä kotosalla, kunnes olen valmis pukemaan sen uudelleen työvaatteeksikin. Sitä paitsi olen eri muotoinen kuin ennen – ja pyhä sylyvi jos en ajattele toisin kuin ennen! Tämä on hyvä tämä.

Kirjoitettu

Uusintakierros karsintaa

Kertaalleen jo kävin läpi KonMari-metodin mukaisen karsintavaiheen, mutta tavaraa tuntuu yhä olevan liikaa. Olin todennäköisesti aivan liian helläkätinen valitessani tavaroita, jotka jäävät. En piittaa joulusta, mutta jouluun mennessä asunto voisi olla siivo.

Huomattava on sekin, että siipan kanssa etsiskelemme toimivampaa kaksiota. Lähitulevaisuudessa tapahtuvassa muutossa ei tee mieli kanniskella mukanaan mitään turhaa. Siispä karsimaan!

Vaatetilanne on likipitäen bueno – jokunen ylimääräinen löytyy, mutta talvea varten täytyy miettiä, pitäisikö investoida lämpimiin housuihin (ennen painelin talvet läpi huppareilla ja farkuilla, voi niitä aikoja). Parista laukusta voisin vielä hankkiutua eroon. Huiveja on takuulla kamalasti liikaa!

Kirjoja on jäljellä yksi hyllymetri. Sanaristikkolehtiä olen pyydystänyt ja hävittänyt. Papereita tunkee ovista ja ikkunoista, ja vaativat uuden setvinnän. CD- ja DVD-kokoelmani on pikkuruinen, mutta käytänkö niitä koskaan? En! Pois vain. Säästän yhden upean CD-kirjasen, Bryan Scary & The Shredding Tears: Daffy’s Elixir (kuvassa!). Keittiössä hilluu yhä yhtä sun toista tarpeetonta vaikka siistinä onkin pysynyt. Siippa on keittiön kuningas, vaan tuskinpa huomannee jokusen hillopurkin häviämistä…

Hassua kyllä, pilkoin kirjastokorttikokoelmani silpuksi jo viime kerralla. Ajattelin kerääväni niitä, mutta järki käteen – kirjastotätikin pärjää yhdellä 😂

Hygieniatavarat ovat hyvässä vaiheessa jo valmiiksi. Huomattavasti mukavampaa ja nopeampaa pestä koko kroppa samalla suihkusaippualla kuin tempoa useasta purkista eri hajuisia kemikaaleja.

Eniten ongelmia tuottaa takuulla muistokamppeet, kuten viimeksikin. On totta että jotkin asiat pyyhkiytyvät mielestä kun mikään ei niistä muistuta, mutta ovatko ne lopulta niin tärkeitä muistoja, jos ilman tavaraa ei muistakaan?

Kirjoitettu

Selviytymisprosessi

Päivästä päivään selviytyminen on aivan hanurista ilman energiaa. Sen tietää jo aamusta, kun ei jaksa nostaa kättä ylös edes testiksi. Olin joskus pahasti ulalla tästä ennen kuin minua sivistettiin, joten blogin hommattuani on velvollisuuteni pistää juttu jakoon: ihmiselämän eri osa-alueita on hyvä olla useampi kuin yksi, esimerkiksi työ, koti ja perhe, harrastukset jne. Kun jollakin osa-alueella on hämminkiä, jokin toinen nousee korvaavaksi mielenrauhan ja tasapainon lähteeksi kunnes hämminki korjaantuu. Vaan jos kaaos valtaa useamman (tai pahimmassa tapauksessa sen ainoan!) osa-alueen, ihmispolon toimintakyky voi olla uhattuna. Siinä tilanteessa on käynyt moni, minäkin.

Olen hyvin vakuuttunut, että väsymys, huono olo, jopa täysimittainen masennus – ne ovat useimmiten merkkejä siitä, että se mitä tapahtuu, ei sovi itselle. Jonkin täytyy siis muuttua. Vanhojen ajatusmallien purkaminen, turhan sälän poistaminen ja myrkyllisten ihmissuhteiden hylkääminen voi korjata tilannetta tai avata aivan uusia reittejä ulos syvyyksistä. Se ei valitettavasti ole helppoa eikä nopeaa, ja se vaatii hurjaa rehellisyyttä itseä kohtaan. Rehellisyyden tunnistaa siitä, että silmiä kirvelee ajatellessa. Jos jostain ei ole iloa, pane se kiertoon. Juhlista sitä minkä pidät!

Tämä vuosi on tähän asti ollut yksi tähänastisen elämäni parhaista, vaikka olen keskellä edellä kuvailemaani prosessia – tai juuri siksi. Miksi ihmeessä täytyy elää yli kolmekymmentä vuotta, että alkaa ymmärtää mikä itselle sopii? Olisin mieluusti käynyt tämän läpi teini-iässä.

Kirjoitettu

Nuuhkintaa kirjakaupassa

Piipahdin kirjakaupassa. Vaarallinen paikka lukuvouhkaajalle, joka haluaa kaventaa kirjahyllyä entisestään!

Nautin uusista puhtaista kirjoista, niiden tuoreesta painomusteesta ja usein silkkipintaisesta paperista, jolle on hyvä painaa upeita värikuvia. Tein joskus taittohommia pienessä kirjapainossa, ja kaunista, laadukasta jälkeä ja ajateltua typografiaa ihailee ajankulukseen siinä missä muutakin taidetta.

Elämänohjekirjallisuus ja ns. self-help on erityisen mielenkiintoista, vaikka jokin minussa luontaisesti vastustaa niitä. Erilaisia elämäntyylejä kaupataan, ja me ostamme – minäkin, kun höyrähdin minimalismiin. Kukapa ei haluaisi mutkattomampaa ja nautinnollisempaa elämää? Etsimme parannuksia mitä erilaisimmista lähteistä, ja varmaankin liki jokaiseen suuntaan on saatavilla opaskirjoja. Uutena juttuna löysin artikkelikuvassa näkyvän pöydän täynnä jonkinlaisia värityskirjan, self-helpin ja bullet journalin yhdistelmiä ja elämänohjeita. Kiintoisa idea! Toivottavasti niistä on apua ja herkullista ajankulua monille.

Eräs tuoreehko ilmiö on tosiaan bujoilu, joka viehättää minuakin. Oli ilo löytää kirjakaupasta valmiuksia vastata pistevihkokysyntään. (Uudehko kalenterini riittää tällä hetkellä tarpeisiini.) Muisti- ja päiväkirjoja olen pitänyt lapsuusajoilta lähtien, ja aina muutostilanteissa silpunnut vanhoja merkiksi siitä että kasvoin niistä ulos. KonMari-projektin yhteydessä hävitin pari: kaikkia vanhoja tuskia ei tee mieli muistella.

Poistuin kirjakaupasta tyhjin käsin, uusin ajatuksin.

Kirjoitettu

Minimalismille rajoja?

Löysin Pinterestin kautta A Welder’s Wife -blogin artikkelin minimalismikatumuksesta. Kirjoittaja oli hypännyt minimalismin syövereihin koko sielullaan, ja pohtinut siippoineen kuinka muuntaa koko elämä kerralla kestävän kulutuksen periaatteita noudattavaksi ja minimoida useat elämänalueet kertarysäyksellä.

Tekstissä nousi esiin jokunen kohta, jota en omassa kotikutoisessa minimalismin havittelussani ota käyttöön.

1. Rakastan värejä, enkä ajatellut luopua niistä. Valkoinenkin on oikein mukavaa pienissä määrissä. Kun muutto seuraavan kerran käy ajankohtaiseksi, hillun ensimmäiset viikot tela kourassa valkoisia seiniä peittämässä. Lyhytaikaisiin vuokraluukkuihin tätä ei ole ollut mielekästä toteuttaa, ja siksi se houkuttelee.

2. Täydellinen roskattomuus kuulostaa nykyhetkellä vain kauniilta fantasialta, mutta jokainen sitä kohti otettu askel on askel oikeaan.

3. Minimalismihätäily. Samoin kuin minimalismiöverit kiskaissut A Welder’s Wife suosittelee, teen pieniä muutoksia hissukseen. Seuraukset kun ovat mullistavia jo vaatekaappiputsauksen jäljiltä, joten kaikkien suunniteltujen muutosten rysäyttäminen olevaiseksi kerrasta voi olla yksinkertaisesti liikaa!